"Mitä luulette", kysyi herra Craggs, "siitä…?"
"Hiljaa.'" vastasi hänen varoisa kumppaninsa, katsoen suoraan eteensä. "Ymmärrän kyllä. Älkää mainitko mitään nimiä, älkääkä puhuko, niinkuin olisi meillä salaisuuksia. En tiedä, mitä siitä on luuleminen, enkä totta puhuen pidä siitä nyt lukuakaan. Onhan se sangen lohduttavaista. Hänen itserakkautensa petti hänet ja hyvin luultavasti lienee tuo nuori nainen ainoastaan kiekaillut hänelle. Eikö Alfred vielä ole saapunut?"
"Ei", vastasi herra Craggs, "mutta häntä odotetaan joka hetki."
"Vai niin!" sanoi herra Snitchey, pyyhkien taaskin otsaansa. "Onhan se sangen lohduttavaista. En koskaan vielä ole yhdysmiehinä ollessamme ollut näin levoton. Nyt pitää minunkin oikein huvitella tänä iltana."
Rouvat Craggs ja Snitchey tulivat heidän luoksensa, juuri kun hän lausui noita viimeisiä sanoja. Paratiisilinnun-höyhen oli sangen värisevässä tilassa, ja pienet kellot soivat aivan kuuluvasti korvarenkaissa.
"Sitä ovat kaikki oudostelleet", sanoi rouva Snitchey. "Lieneehän konttoori nyt tyytyväinen."
"Tyytyväinen mihin, enkelini?" kysäisi herra Snitchey.
"Siihen, kun se taaskin sai turvattoman naisen naurun ja ylenkatseen alaiseksi", vastasi rouva Snitchey, "Minä olen aivan sen tiellä."
"Tosin olen minäkin", sanoi rouva Craggs, "tottunut pitkän ajan pitämään konttooria sellaisena, joka on omansa häiritsemään perheellistä hupaisuutta, että on oikein hyvä mieleni, kun saan julkisesti tunnustaa sen rauhani viholliseksi. Ja kuinka onkaan, niin tässä puheessani on suoruutta ja vakaisuutta."
"Rakkaani", virkkoi herra Craggs; "en tahdo vastustaa sinun hyvää ajatustasi; mutta minun on mahdoton käsittää, miten konttoori voi olla sinun rauhasi vihollinen."