"Onko mahdollista", sanoi hän, "että Craggs voi antaa Snitcheynsä niin soentaa itseänsä, ettei näe todellista tilaansa? Tohtiiko hän väittää, ettei hän selvästi huomannut Snitcheyssänsä, kun ne tulivat tähän huoneesen, salamielisyyttä, kavaluutta ja petosta? Voiko hän kieltää, ettei hänen verrattomat Snitcheynsä jo sellaisella käytöksellään, kun ne pyyhkivät otsaansa ja vilkuilivat ympärillensä, osottaneet itsellänsä olevan jotain, joka painoi heidän omaatuntoansa (jos heillä omaatuntoa on), ja joka ei kärsinyt valoa? Olisiko kukaan muu, kuin hänen Snitcheynsä, voinut tulla tällaiseen juhlallisuuteen varkaan tavalla? Eikö jo sekin seikka, että he tulivat ovesta sisään kenenkään huomaamatta, osottanut selvästi, mikä mies he ovat? Tohtiko hän päälle päätteeksi päivän valossa (nyt oli piammiten sydänyön aika) vakuuttaa minulle, että hänen Snitcheynsä voivat milloin hyvänsä puhdistaa itsensä kaikesta sellaisesta, jonka järki sekä kokemus on osottanut todeksi?"
Ei Snitchey eikä Craggs koettanutkaan ehkäistä tätä tulvaa, kun se kerran oli ruvennut paisumaan; vaan molemmat menivät tyytyväisinä sen mukana, kunnes se vihdoin itsestänsä seisattui, kun aljettiin panna toimeen kohtajaistanssia, ja sen johdosta syntyi yleinen liike. Herra Snitchey tarjoutui kavaljeriksi Craggsin rouvalle, ja herra Craggs anoi kunniaa, saada tanssia Snitcheyn rouvan kanssa.
Tehtyänsä sellaisia pieniä esteitä, kuin: "Miksette pyydä muita?" ja "kyllähän teistä olisi mieleen, jos en tulisi", ja "merkillistä, että voitte tanssia muuallakin kuin konttoorissa" (mutta tämä oli tietysti leikkiä), myöntyivät molemmat rouvat tarjoukseen ja sijoittuivat paikoillensa.
Yhdysmiehillä oli aina tapana tehdä siten ja tarjota toinen toisensa rouvalle käsivartensa päivällis- ja illallispöytään mennessänsä, sillä he olivat mitä parhaimmat ystävät ja mitä tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa.
Nyt näkyi paratiisilinnun-höyhen kulkevan keskelle päin lattiaa, ja pienet kellot alkoivat kovasti kilistä. Tohtorin palavat kasvot pyörähtelivät ympäri vernissalla voidellun, hyvätekoisen hyrrän tavalla, ja hengästynyt herra Craggs alkoi jo arvella, että kohtajaistanssi, samoin kuin kaikki muukin maailmassa, oli tehty "liian helpoksi". Herra Snitchey hyppi ja pyörähteli, kuin olisi hän tanssinut sekä itsensä että herra Craggsin ja vielä monen muunkin puolesta.
Tanssi teki huoneesen kovan ilmanvedon, joten tuli uuninpesässä sai uutta virkistystä ja alkoi leimuta kirkkaampana ja korkeampana. Se oli ikäänkuin huoneen henki-olento ja esiytyi kaikkialla. Se loisti ihmisten silmissä; se säteili jalokivissä, joita oli tyttöjen valkoisessa kaulassa; se valosti heidän korvillansa ja näytti ikäänkuin salaisesti kuiskailevan heille; se leimusi heidän vyötäisillänsä; se valaisi koko lattiaa, tehdäksensä sen heidän jalkojensa alla kauniiksi; se kimalteli laessa, luodakseen heidän kauniille kasvoilleen salaperäisesti säteitänsä; ja se piti oikein juhlatulitusta rouva Craggsin pienessä kellolaitoksessa.
Mutta elvyttävä ilmanhenki, joka leyhki siihen, alkoi yhä virkeämmin liikkua, mikäli soitto vilkastui ja tanssi pääsi parempaan vauhtiin. Sen leyhkä pani lehdet ja marjat seinillä semmoiseen liikkeesen, jota ne ennen olivat pitäneet puissa ollessansa. Se hengähteli huoneessa, ikäänkuin joukko näkymättömiä hengettäriä olisi liehunut näiden näkyväisten kemuilijain kantapäillä. Tässä pyörinnässä ja touhussa ei voinut eroittaa yhtä juonnetta tohtorin kasvoista, mutta sitä vastaan näytti paratiisilintuja siinä lentävän täyttä vauhtia kokonainen joukko ja kuului semmoinen kilinä, kuin lukemattomia pieniä kelloja olisi soinut, vienon myrskyn löyhytellessä lukuisia heilahtelevia helmoja. Vaan sitten lakkasi soitto ja tanssi loppui.
Tohtori, ollen nyt lämpymänä ja hengästyneenä, näytti yhä kärsimättömämmin odottelevan Alfredin tuloa.
"Eikö vielä ole mitään näkynyt, Britain? Eikö mitään ole kuulunut?"
"Ulkona on niin pimeä, ett'ei siellä voi mitään nähdä, eikä taas tässä hälyssä voi mitään kuullakaan."