"Niin on todellakin! Mutta sitä iloisemmat ovat tervetulijaisemme hänestä. Paljoko kello on?"
"Se on kaksitoista. Kyllä hänen nyt jo pitäisi tulla?"
"Kohenna tulta ja pane enemmän kivihiiliä uuninpesään", sanoi tohtori, "että tervetulotuksemme leimuaisi häntä vastaan yönpimeydessä, kun hän tulee niin likelle, että saa nähdä sen."
"Hän näkikin sen jo…" Hänelle loisti valo tohtorin asunnosta, kun hän kääntyi vanhan kirkon kulman ympäri. Hän tiesi kyllä, mistä se loisti. Hän näki vanhat talvipukuiset puut, joita oli hänen ja tulen välillä. Hän tiesi, että yksi niistä kesäilloilla suhisutti oksiansa Marionin ikkunan alla.
Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hänen sydämmensä tykki niin kovasti, että hän tuskin voi kestää onneansa. Kuinka usein hän oli ajatellut tätä hetkeä, kuvaillut sitä sellaiseksi ja sellaiseksi — pelännyt, ett'ei se tulisikaan — ikävöinyt ja halunnut sitä, ollessansa kaukana.
Taas loisti kirkas valo. Hän tiesi, että se oli sytytetty tervetulottamaan häntä ja kiirehtämään häntä tiellä. Hän viittasi kädellänsä, pyöritti hattuansa ja huudahti, ikäänkuin olisi jo nähnyt ne, joita ikävöi, ja ikäänkuin he olisivat voineet nähdä ja kuulla häntä, kun hän riemullisena riensi loistavaa tulta kohti pitkin kuraista ja likaista tietä.
Hän tunsi tohtorin ja ymmärsi, miten tämä oli tehnyt. Tohtori ei suinkaan ollut antanut hänen tulonsa tapahtua äkkiarvaamatta… mutta hän voi nyt kuitenkin äkkiarvaamatta saapua sinne, kun kulki viimeisen matkan jalkaisin. Jos puutarhan portti oli auki, niin voi hän siitä päästä sisään, vaan muuten oli hänen kiipeäminen muurin yli, joka ei myöskään ollut vaikeata. Hän voi niinmuodoin hetken kuluessa päästä heidän seuraansa.
Hän laskeutui alas rattailta, käskien kyytimiehen jäädä muutamaksi minuutiksi siihen ja sitten tulla hiljaa perästä. Itse kiiruhti hän edelleen, ja päästyänsä tohtorin asunnolle, ravisti puutarhan porttia, vaan kiipesi sitten muurille, hyppäsi alas toiselle puolelle ja seisoi nyt hengästyneenä vanhassa puutarhassa.
Siellä olivat puut paksussa härmässä, että pienet oksat näyttivät, pilvillä peitetyn kuun himmeässä valossa, olevan ikäänkuin liinaan käärittyinä. Hänen jaloissansa kahisi lakastuneita lehtiä, kun hän hiljaan hiipi asuinhuoneelle. Talviyön täydellinen kolkkous oli levinneenä taivaan sekä maan yli. Mutta ikkunoista loisti häntä vastaan iloinen valo. Niiden ohitse käveli sisässä ihmisiä, ja hänen korviinsa kuului epäselvää ääntä ja melua.
Hän kuunteli, kuullakseen Marionin ääntä. Hiipiessänsä ovelle koetti hän erottaa sitä muiden äänestä ja luuli vähän sitä kuulevansakin. Hän oli juuri aivan lähellä ovea, kun se yht'äkkiä aukeni, ja siitä astui ulos eräs, joka kohtasi hänet, mutta puolitukahtuneella äänellä parahtaen vetäytyi heti takaisin.