"Hän on poissa!"
"Poissako", virkkoi Alfred epätoivoisena.
"Hän on mennyt karkuun, hyvä Alfred", sanoi tohtori murtuneella äänellä ja kädet kasvoilla. "Hän karkasi kodistansa ja meiltä. Tänä yönä. Hän kirjoittaa 'valintansa olevan viatonta, jota ei kukaan voi moittia ja rukoilee meitä antamaan hänelle anteeksi ja pitämään häntä muistossamme… ja on karannut'."
"Kenen kanssa? Mihin?" virkkoi Alfred ja hyppäsi ylös, ikäänkuin aikoen lähteä häntä ajamaan takaa; mutta kun ympärillä olevat tekivät tilaa, että hän pääsisi menemään, hoipersi hän takaperin ja vaipui entiseen asentoonsa, ottaen kiinni Gracen kylmästä kädestä ja pitäen sitä omassansa.
Nyt aljettiin hääriä ja juoksennella edestakaisin. Huoneessa syntyi suuri sekaannus, hälinä ja epäjärjestys, eikä kukaan tietänyt, mitä oli tehtävä. Toiset valmistautuivat ajamaan häntä takaa teillä, toiset hankkimaan hevosia ja lyhtyjä, toiset juttelivat keskenänsä, ett'ei ollut mitään jälkiä eikä merkkiä, joita myöten voisi häntä seurata. Toiset tulivat ystävällisinä Alfredia lohduttamaan, toiset taas huomauttivat hänelle, että Grace oli vietävä sisään ja että hän heittäisi Gracen käden… mutta hän ei ottanut korviinsa heidän puheitansa eikä niin liikahtanut.
Lunta satoi sakeasti ja isoissa höytäleissä. Alfred katsoi hetkisen ilmaan ja ajatteli, että tämä valkoinen aine, jota juuri putosi maahan, oli sopiva hautaamaan hänen toiveensa ja onnettomuutensa. Hän silmäili ympärillänsä lumettunutta maata ja ajatteli, että Marionin jälkien piti samassa peittyä, kun syntyivät ja että hänen muistonsa oli myöskin samalla tavalla haihtuva. Mutta ilmaa ei hän ajatellut eikä myöskään liikahtanut paikastansa.
III.
Alfredin palausyöstä alkaen oli maailma tullut kuusi vuotta vanhemmaksi. Oli lämmin, syksyinen iltapuoli ja kaiken päivää oli kovasti satanut. Yht'äkkiä tuli aurinko pilvien takaa näkyviin ja vanha taistelukenttä kimalteli iloisena ja kirkkaana siinä vihreässä kohdassa, johon auringon säteet ensin sopivat, ja lähetti siitä iloisia tervehdyksiä ympäri tasankoa, ikäänkuin äsken sytytetystä valotornista, jotka levisivät yhä laajemmalle ja joihin tuhansilta haaroilta näytti tulevan vastauksia.
Kuinka kaunis oli maisema säteillessänsä siten auringon paisteessa, jonka valtava vaikutus ikäänkuin ylenluonnollisella tavalla teki itsensä kaikkialla tuntuvaksi ja kirkasti kaiken. Metsässä, joka äsken oli himmeä ryhmäikkö, esiytyi nyt monenlaista väriä, keltaista, vihreää, ruskeaa ja punaista; monenmuotoisia puita ja niiden oksilla kiiltäviä sateenpisaroita, jotka välähtelivät pudotessansa maahan. Vihanta niitty, joka äsken oli ikäänkuin sokeana, näytti nyt jälleen saaneen näkönsä, voidakseen kirkkaana ja värikkäänä silmäillä heijaisevaa taivasta. Vainiot, ojat, aituukset, yksityiset huoneet, kylät, kirkontorni, joki ja vesimylly, kaikki selvenivät hymyilevinä näkyviin pimeästä ilmasta. Linnut laulelivat suloisesti. Kukat kohottivat maahan päin nyökistyneitä nuppujansa. Tuoksuvia höyryjä nousi virkistyneestä maasta. Sininen taivas levisi valtavana niiden päällä. Auringon vinot säteet tuhosivat mustia pilviryhmiä, joita oli niiden edessä, ja vesikaari, tämä kaikkein niiden värien ilmaus, jotka kaunistavat taivasta ja maata, näyttäytyi täysikokoisena taivaankannella.
Tien vieressä oli pieni ravintola. Sitä siimesti iso jalava, jonka jättiläisjuurelle oli tehty penkkejä kävelijöitä varten. Ravintolan hauska etupuoli oli, niinkuin sellaisissa virvoituspaikoissa pitää ollakin, maantiehen päin, joten se houkutteli matkustavaista sisälle, antaen äänettömiä, mutta vakuuttavia lupauksia siitä, että tässä paikassa oli hyvä vastaanotto. Tulipunainen kyltti, joka oli naulattu ylös puuhun, loisti kultaisine kirjaiminensa auringon paisteessa ja kurkisti iloisten kasvojen tavalla alas vihreiden lehtien välitse. Vesiallas, täynnä raikasta kirkasta vettä, ja hyvätuoksuinen ruoho sen ympärillä panivat jokaisen lähestyvän hevosen aina nostamaan korviansa. Karmosiinipunaiset kartiinit alakerran ikkunoissa ja puhtaat valkoiset esiriput yläkerran pienissä makuukamareissa näyttivät joka kerta, kun tuuli niitä leyhytteli, ystävällisesti viittaavan ohitsekulkijaa sisälle. Viheriävärisiin ikkunanluukkuihin oli kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla: "Sahtia, olutta, puhtaita viinejä, mukavia vuoteita." Oven päällä oli miellyttävä ruskean ruusin kuva, ja ikkunoilla kukkivia kasveja puhtaissa punaisissa kruukuissa, jotka tuikasti erosivat asunnon valkoisista seinistä; ja pimeässä etehisessä oli valonraitoja, jotka kuvastuivat sinne kirkkaista pulloista ja juomakannuista.