Ovella näyttäytyi myöskin isäntä itse. Hän oli lyhyenläntä, leveänpylläkkä mies. Hän seisoi siinä kädet taskussa ja jalat sen verran hajallaan, että niistä voi selvästi huomata hänessä olevan tyytyväisyyttä kaikkeen, mitä kellarissa oli, ja lujaa luottamusta ylimalkaan siihen, mitä ravintolansa saattoi tarjota. Korskailemiseksi ei sitä luottamusta voinut otaksua, sillä se oli levollista ja teeskentelemätöntä. Runsas märkyys, joka vallitsi kaikkialla äskeisen sateen jälkeen, näytti hänestä olevan hyvin sopivaa. Hänen ympäristöllänsä ei missään ollut janoa. Muutamat raskasnuppuiset dahliat, jotka kurkistelivat hänen pienen hyvästi hoidetun puutarhansa pisteen yli, olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat ja ehkä enemmänkin ja näyttivät nyt sen johdosta voivan huonosti. Mutta ruusut, keltaorvokit ja ikkunakasvit sekä vanhojen puiden lehdet, jotka olivat kohtuuden ystäviä, eivät olleet nauttineet enempää kuin mikä oli terveellistä ja sopivaa kehittämään heidän loistavimpia ominaisuuksiansa. Ne näyttivät viettävän sellaista viatonta huvittelua, että tipahuttelivat lehdiltään maahan raskaita vesipisaroita, jotka, mitään vahingoittamatta, tekivät hyvää siinä, mihin putosivat, sillä ne kostuttivat semmoisia piilokohtia, joihin sade ei päässyt.
Tällä kylänravintolalla oli perustamisestansa alkaen ollut omituinen kyltti. Siinä oli loistavilla kirjaimilla nimi "Muskottirauta", joksi tätä ravintolaa kutsuttiin, ja sen alla samanlaisilla kirjaimilla: "Benjamin Britain".
Likemmin silmäiltyä ja paremmin tarkasteltua ovella seisovaa isäntää, olisi kyllä voinut huomatakin, ett'ei se ollut kukaan muu, kuin Benjamin Britain itse. Aika oli tosin hiukan muuntanut hänen muotoansa, vaan oli muuntanut sitä vielä entistä mukavammaksi, joten hän todellakin oli sangen luonnistunut ravintolanisäntä.
"Rouva Britain viipyy vähän kauan", sanoi herra Britain, katsoen tielle päin. "Nyt on jo teenaika."
Ja kun ei rouva Britain'ia vieläkään kuulunut, niin käveli hän hiljalleen tielle ja kääntyi silmäilemään hyvin tyytyväisen näköisenä ravintolaansa. "Tuollainen juuri pitäisi se ravintola olla, johon minä tahtoisin mennä sisälle, jos en itse olisi ravintolan pitäjä", sanoi Britain.
Sitten meni hän puutarhansa pisteen viereen katsomaan dahlioitansa. Ne katsoivat samoin häneen avuttoman näköisinä ja nuput raskaasti nyökistyneinä, ja niistä poreili ylellistä vettä raskaissa pisaroissa.
"Näitä tulee pitää silmällä", sanoi Benjamin. "Täytyy muistuttaa häntä siitä. Mutta milloin hän sieltä tulee!"
Herra Britain'in parempi puoli näytti kaikessa olevan niin hänen parempi puolensa, että hänen huonompi puolensa oli kokonaan hämmennyksissä ja auttamattomassa tilassa, jos parempi puoli oli poissa.
"Eihän hänellä tietääkseni olisi pitänyt olla mitään erinäistä viivykkiä", jatkoi Benjamin. "Tosin oli hänellä, paitsi torilla käyntiä, muutamia pieniä asioita; vaan eihän niitä ollut monta. Ah, tuolla tuleekin hän vihdoin!"
Rattaat, joissa oli poika ajajana, tulla rämisivät tietä myöten. Huojuvalla istupaikalla niissä istui rotevaruumiinen, matroonannäköinen nainen, takana märkä sateenvarjo levällään kuivamassa ja paljaat käsivarret korin ympäri, joka oli hänen polvillaan, sekä vieressä kahdenpuolen paljo muita koreja ja paketteja. Hänen kasvoissansa esiytyi hyväsävyisyys, mutta käytöksensä oli nurintapaista, kun hän kiikkui sinne tänne rattaillansa, jotka matkan päästä näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Ja samallaisilta näyttivät ne likemmäksikin tultuansa, ja kun ne pysähtyivät Muskottiraudan ovelle, niin pisti niistä ulos pari kenkää, jotka nopeasti sujahtivat herra Britain'in sylitse maahan, eikä se, jonka jalassa ne olivat, voinut olla kukaan muu kuin Clemency Newcome.