"Minä pelkään ymmärtää", vastasi Grace.
Vaikka Alfredin katsanto oli vakava, näkyi kuitenkin hänen kasvoissansa mielenliikutusta, ja se peljätti Gracea. Painaen kasvonsa taaskin miehensä rintaa vasten, pyysi tämä vavisten häntä viipymään vielä hetkisen.
"Rohkeutta, rakkaani! Niin pian kuin luulet olevasi tarpeeksi vahva ottamaan vastaan sanantuojan, tulee se paikalla. Aurinko laskeutuu juuri tänä Marionin syntymäpäivänä… Rohkeutta, rohkeutta Grace!"
Tämä nosti päätänsä, ja katsoen Alfrediin sanoi olevansa valmis. Kun hän seisoi siinä ja seurasi silmillään miestänsä, joka meni sanantuojaa hakemaan, oli hän kasvoiltansa aivan kuin Marion, viimeisiä aikoja kotona ollessansa, joka oli hyvin ihmeellistä nähdä. Alfred otti lapsen mukaansa, vaan hän kutsui sen takaisin — se oli hänen kadonneen sisarensa niminen — ja painoi sen rintaansa vasten. Mutta päästyään pois äitinsä sylistä, juoksi tämä pieni olento jälleen isänsä perästä, ja Grace jäi yksin.
Hän ei tietänyt mitä hän pelkäsi ja mitä hän toivoi; mutta hän seisoi liikkumatta samassa paikassa, katsoen etehisen rappuihin päin, joista miehensä oli mennyt tohtorin asuntoon.
Mutta kuka se on, joka astui esiin sen pimennosta ja seisattui kynnykselle! Mikä nainen, jonka valkoista leninkiä iltatuuli liehuttaa, ja jolla on pää hänen isänsä rintaa vasten sekä tämä häntä hellästi syleilee! Ai Jumalani! Onko se näky, joka nyt irtautui hänen isänsä sylistä ja kovasti äännähtäen sekä käsiänsä taputtaen riensi häntä kohti ja sitten hillittömän rakkauden valtaamana vaipui hänen syliinsä!
"Ai, Marion, Marion! Oma sisareni! Sydämmeni rakkain! Mikä sanomaton onni ja ilo, että jälleen kohtaamme toisemme!"
Se ei ollut mikään unikuva eikä myöskään hänen toivonsa tai pelkonsa kuvaama hairenäky, vaan Marion itse, rakas Marion! Hän oli niin kaunis, niin onnellinen, niin puhdistunut murheissa ja koetuksissa sekä niin ylevänsuloinen, että, kun laskeutuva aurinko loi viimeisen kultasäteensä hänen kasvoillensa, häntä olisi luullut enkeliksi, joka pyhälle asialle oli tullut tänne maan päälle.
Painaen itseänsä sisartansa vasten, joka oli jälleen istuutunut paikallensa, kumartuen hänen ylitsensä — hymyillen kyynelet silmissä — langeten polvilleen hänen eteensä, halaillen häntä molemmilla käsillään, luomatta silmiään pois hänestä — otsallansa laskeutuvan auringon hohde ja ympärillänsä rauhallisen illan tyyneys — katkaisi Marion vihdoin äänettömyyden. Hänen äänensä oli sangen levollinen, selvä, viehättävä ja lempeä; tähän hetkeen hyvin soveltuva.
"Grace! Kun tämä vielä oli minun rakas kotini, joksi se nytkin taas tulee…"