"Älä rakkaani! Ai Marion, että kuulen taas sinun puhuvaa!…"
Hän ei alussa voinut kestää sisarensa äänen vaikutusta; hän rakasti sisartansa niin suuresti.
"Grace! Kun tämä oli minun rakas kotini, joksi se nytkin taas tulee, rakastin minä häntä kaikesta sielustani. Minä rakastin häntä enemmän kuin mitään… olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestansa, vaikka olin niin nuori. Sydämmeni salaisuudessa en hetkeksikään halveksinut hänen rakkauttansa, päinvastoin pidin sen kaikkea muuta kalliimpana. Vaikka siitä on jo niin pitkä aika, joka ainiaksi on jäänyt selkämme taakse, ja kaikki sen kautta on kokonaan muuttunut, en kuitenkaan voinut kärsiä, että sinä, joka myöskin pidit sangen suuressa arvossa hänen rakkautensa, luulisit minun olevan siitä välinpitämättömän. — Kuinka hellästi rakastin häntä sinäkin yönä, jolloin lähdin kotoa!"
Hänen sisarensa ainoastaan silmäili häntä ja piti hänestä kiinni.
"Mutta hän oli tietämättänsä", jatkoi Marion lempeästi hymyillen, "valloittanut toisen sydämmen, ennenkuin minä tiesinkään itselläni olevan sydäntä hänelle antaa. Ja se toinen sydän — sinun sydämmesi sisareni — oli niin hellä myöskin minua kohtaan, oli niin ylevä ja itsensäkieltäväinen, että se koetti tukahuttaa oman rakkautensa ja salata sen kaikilta, mutta minä sen kuitenkin näin. Ei kenenkään toisen silmiä tarkistanut niin syvä kiitollisuuden ja hellyyden tunne. Minä näin sinun sydämmesi uhraavan itsensä minun tähteni. Minä tiesin millaisen taistelun se oli kestänyt… Minä tunsin, kuinka suuren ja verrattoman arvoinen se oli hänelle, ja että hän itsekin tulisi sen heti huomaamaan, kun vaan voisi olla minua rakastamatta. Minä tunsin oman velvollisuuteni sitä kohtaan, sillä olihan minulla sen ylevät esimerkit joka päivä silmieni edessä. Mitä sinä olit tehnyt minulle, sen tiesin minäkin voivani sinulle tehdä, kun vaan tahdoin. En koskaan laskenut päätäni päänalaiselle rukoilematta kyynelet silmissä itselleni voimaa siihen. En koskaan käynyt levolle ajattelematta, mitä Alfred sanoi sinä päivänä, jolloin meistä erosi. Hän sanoi voittoja saatavan joka päivä taistelevissa sydämmissä, joiden voittojen rinnalla taistelukentällä saadut eivät ole niin mitään. Ja sinun esimerkistäsi tiesin minä sen olevan totta. Mitä enemmän ajattelin sitä suurta kestäväisyyttä, joka sellaisessa taistelussa tarvittiin, ja jota huomaamaton rakkaus yksinään jaksoi pitää voimassa, sitä helpommalta alkoi minusta näyttää aikeeni toteuttaminen. Ja hän, joka tuntee kaikkien sydämmet ja tietää myöskin sen, ett'ei minun sydämmessäni ole mitään mielikarvautta eikä katumusta, vaan pelkkää onnellisuutta, auttoi minua tekemään sen päätöksen, ett'en koskaan tahdo tulla Alfredin vaimoksi. Hän sai olla minun veljeni ja — sinun miehesi, jos sen yrityksen kautta, jonka aioin tehdä, asiat sille kannalle kääntyisivät. Mutta minä itse (vaikka rakastinkin häntä aivan sydämmestäni) en koskaan tahtonut tulla hänen vaimoksensa."
"Oi, Marion, Marion!"
"Minä koetin teeskennellä itseäni välinpitämättömäksi hänestä" (näin sanoessansa painoi hän sisarensa kasvoja omia kasvojansa vasten), "mutta se oli sangen vaikeaa, ja sinä puolustit aina uskollisesti häntä. Minä ko'in ilmoittaa sinulle päätöstäni, mutta sinä et tahtonut kuulla minua etkä ymmärtää minua. Hänen tulopäivänsä läheni lähenemistään. Minä tiesin, että se yritys oli tehtävä, ennenkuin hän minut kohtaisi, sillä sitten olisi se mahdotonta. Minä tiesin, että yksi ainoa suuri tuska, jonka yhdellä kerralla kärsimme, vapahtaa meidät pitkällisestä tuskallisuudesta. Minä tiesin, että silloin juuri jos hyljään teidät, kaikki tulee käymään niinkuin on käynytkin ja me molemmat tulemme niin onnellisiksi, kuin nyt olemme. Minä kirjoitin hyvälle Martta-tätille, että hän antaisi minulle pakopaikan tykönänsä; mutta silloin vielä en ilmoittanut hänelle asioitani kuin vähäisen, ja hän myöntyi hyväntahtoisesti pyyntööni. Minun kamppaillessani siitä yrityksestä, joka oli aikeenani, itseni kanssa sekä sen rakkauden kanssa, joka minussa oli sinuun ja kotoon, tuli herra Warden sattumalta meidän taloon ja jäi vähäksi aikaa meidän seurakumppaniksemme."
"Se juuri on tehnytkin minulle viime vuosina levottomuutta", virkkoi hänen sisarensa, tullen kalpeaksi kuin ruumis. "Sinä et rakastanut häntä, mutta kuitenkin menit hänen kanssansa naimisiin, että Alfred naisi minut."
"Hän oli silloin", jatkoi Marion, vetäen sisartansa likemmäksi, "lähtemäisillään salaisesti pois pitkäksi ajaksi. Meidän talosta mentyänsä kirjoitti hän minulle, jolloin selitti suoraan asentonsa ja toiveensa sekä tarjosi minulle kätensä. Hän sanoi huomanneensa, ett'ei Alfredin tulo tekisi minua onnelliseksi. Hän lienee luullut, ett'ei minun sydämmeni ollut yhtään sidottu Alfrediin tai myöskin, että olin häntä rakastanut, vaan sitten kylmettynyt häneen. Mutta minä tahdoin tulla sinun silmissäsi kokonaan hukkaan joutuneeksi Alfredilta, toivottomasti hukkaan joutuneeksi — aivan kuolleeksi hänelle. Ymmärrätkö nyt minua, rakkaani?"
Hänen sisarensa silmäili häntä tarkkaavaisesti ja näytti epäilevän.