"Minä kohtasin sitten herra Wardenin ja luotin hänen rehellisyyteensä. Minä ilmoitin hänelle salaisuuteni samana iltana, jolloin lähdin hänen kanssansa täältä. Hän on myös kätkenytkin sen. Ymmärrätkö nyt minua, rakkaani?"
Grace katsoi hajamielisesti häneen, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hänen puhettansa.
"Rakas sisareni!" jatkoi Marion, "kokoa nyt ajatuksesi hetkiseksi… ja kuule minua! Älä katso niin oudosti minuun. On maita, joissa ne, jotka tahtovat valalla luopua sopimattomasta taipumuksesta tai vastustaa valtavaa sydämmensä tunnetta ja voittaa sen, vetäytyvät toivottomaan yksinäisyyteen, eroten ainiaksi koko maailmasta, maailmallisesta rakkaudesta ja maailmallisista toiveista. Kun naiset tekevät siten, ottavat he itsellensä nimen, joka myöskin sinusta ja minusta on niin kallis. He kutsuvat toisiansa sisariksi. Mutta on sellaisiakin sisaria, jotka vapaassa, avarassa maailmassa, avoimen taivaan alla, pauhuisimmilla paikoilla ja keskellä elon touhua, jota he rakastavat ja jossa he itsekin ovat, voidakseen kukin osaltansa vaikuttaa jotain hyvää — oppivat saman, kuin nuo toiset erillään maailmasta; jotka sydän terveenä ja nuorena, vielä avoimena onnellisuudelle ja vielä kykenevänä sitä nauttimaan, voivat sanoa: taistelu loppui jo aikaa sitten; voitto on voitettu;… ja semmoisia juuri olen minäkin. Ymmärräthän nyt minut?"
Yhä edelleen silmäili Grace häntä, mitään vastaamatta.
"Oi Grace, rakas Grace", sanoi Marion, sulkien häntä vielä hellemmin syliinsä, josta hän niin kauan oli ollut poissa, "joll'et sinä olisi onnellinen puoliso ja äiti — joll'ei minulla olisi tätä pientä kaimaa — joll'ei Alfred, hyvä veljeni, olisi sinun rakas miehesi —, niin mistä olisin saanut kaiken sen ilon, jonka nyt tunnen sydämmessäni? Millainen olin täältä lähteissäni, sellainen olen palatessanikin. Sydämmeni ei ole tuntenut mitään toista rakkautta, enkä siis rakkaudetta ole kellekään antanutkaan itseäni. Olen vielä neidellinen sisaresi, naimaton ja kihlaamaton. Olen vielä entinen, rakas Marionisi, joka rakastaa sinua ainoastansa eikä ketään muita."
Nyt ymmärsi hän sisarensa puheen. Hänen kasvonsa tulivat jälleen ennelleen. Hän alkoi nyyhkiä, ja vaipuen Marionin kaulaan, itki ja hyväili tätä, kuin lapsi.
Sitten kun heidän mielensä vähän asettui, huomasivat he tohtorin, hänen sisarensa Martta-tätin ja Alfredin seisovan heidän vieressänsä.
"Tämä on ikävä päivä minulle", sanoi Martta-täti, hymyillen silmät vesissä ja syleillen veljensä tyttäriä, "sillä tehdessäni teidät onnellisiksi jään rakkaasta seurakumppanistani; ja mitä voisittekaan antaa minulle korvaukseksi Marionin sijaan?"
"Kääntyneen veljen" sanoi tohtori.
"Sehän nyt olisi jotain, se", vastasi Martta-täti, "sellaisessa farssissa, kuin…"