"No, älä nyt sano siten!" virkkoi tohtori katuvaisesta.
"Joutaahan tuo olla sanomatta", vastasi Martta-täti, "mutta sangen ikävältä se vaan tuntuu minusta. En ensinkään ymmärrä, miten voin elää nyt ilman Marionia, koska olimme yhdessä jo kokonaista kuusi vuotta."
"Voittehan tulla meidän luoksemme asumaan", vastasi tohtori. "Siitä saat olla huoletta, ett'ei täällä enää kiistellä."
"Tai myöskin voi täti mennä naimisiin", sanoi Alfred.
"Sepä ei olisikaan mikään huono tuuma", vastasi Martta-täti, "jos saisin ne kaupat tehdä herra Mikael Wardenin kanssa, joka, kuulen minä, on tullut takaisin ja poissa ollessansa kaikin puolin parantunut. Mutta kun olen tuntenut hänet pienestä pitäen, enkä enää ollut mikään nuori hänen lapsena ollessaankaan, niin tuskin hän minusta näin vanhana huolinee. Sentähden pitää minun tehdä päätös muuttaa Marionin tykö, kun hän joutuu naimisiin, eikä siihen pitkiä aikoja lienekään; mutta niin kauan pitänee minun olla yksinäni, niinkuin ennenkin. Mitäs veli sanoo siihen?"
"Minun teki mieleni sanoa, että maailma on kokonaan naurettava, ja ett'ei siinä ole nimeksikään vakaisuutta", vastasi vanha tohtori-parka.
"Vaikka sinä, Anttooni, ottaisit kaksikymmentä todistajaa avuksesi, ei sentään sinua kukaan uskoisi, sellaiset silmät kun sinulla on."
"Se on maailma, joka on täynnä sydämmiä", sanoi tohtori syleillen nuorempaa tytärtänsä ja ojentaen kätensä myöskin Gracea syleilemään, kun eivät sisaret eronneet toisistansa, "ja on vakainen maailma kaikkine hulluuksinensa, minun hulluuteni yhteen luettuna, joka yksinään olisi ollut riittävä hukuttamaan koko maan. Se on maailma, jossa ei aurinko koskaan nouse, näkemättä siinä tuhansittain verettömiä taisteluita, jotka ovat paljoa ylhäisemmät taistelukentän viheliäisyyttä ja hävityksiä; on maailma, jota meidän pitää varovasti arvostella, sillä se on täynnä pyhiä salaisuuksia, eikä kukaan muu, kuin sen luoja itse, tiedä, mitä hänen vähäpätöisimmänkin kuvansa kuoren alla liikkuu."
Suinkaan ei kova kynäni miellyttäisi teitä paremmin, jos koettaisin kuvailla ja esittää teille sitä ihastusta, joka valtasi tämän perheen, kun se nyt, pitkän ajan hajallaan oltuansa, vihdoin pääsi taas yhteen. En siis tahdokaan seurata tohtoria, kun hän nöyrästi koetti kertoilla, mitä kaikkia murheita hänellä oli ollut sitten Marionin katoamisen, enkä selittää, kuinka vakaiseksi hän oli huomannut maailman, koska siinä, vaikka syvälläkin ihmisten sydänten pohjalla, näkymättömissä, kuitenkin on rakkautta. En myöskään rupea kertoilemaan, kuinka sellainen vähäpätöinen asia, kuin pienen ykkösen puuttuminen hänen suurista laskuistaan, oli kokonaan lannistanut hänen mielensä; enkä myöskään, kuinka hänen sisarensa, jota hänen epätoivonsa kovin säälitti, jo ajoissa, vaikka vähitellen, oli tehnyt hänelle tutuksi hänen tyttärensä asian todellisen laidan ja sitten vienyt hänet kadonneen tyttärensä tykö, antaen hänen silmäillä tämän ylevämielisten salaisuuksien läpi.
En myöskään tahdo kertoilla, kuinka Alfred Heathfield samoin sai siitä asiasta tiedon viimeisen vuoden kuluessa, — ja kuinka Marion kohtasi hänet ja siinä tilaisuudessa lupasi antaa Gracelle myöskin siitä tiedon, aivan omalla suullansa, ensi syntymäpäivänsä iltana.