Mutta vaikka hän nyt tiesi odottaa melkein kaikkia, ei hän millään lailla tietänyt odottaa olemattomia; ja kun siis kello löi yksi eikä mitään henkeä ilmestynyt, rupesi häntä kovasti värisyttämään. Viisi minutia, kymmenen minutia, neljännes kului, eikä mitään tullut. Koko tämän ajan makasi hän vuoteellansa aivan keskellä punaista valoa, joka tulvasi siihen, kun kello löi yksi, ja joka, koska se ei ollut muuta kuin valoa, huoletti paljon enemmän, kuin kymmenkunta henkiä, sen vuoksi että oli mahdoton saada selkoa, mitä se tarkoitti taikka toimitti. Hän varoi välisti, että hänessä oli juuri tällä hetkellä joku merkillinen itse-palamisen kohtaus, eikä hänellä ollut edes sitä lohdutusta, että hän itse tiesi sen. Viimeiseltä alkoi hän kuitenkin ajatella niinkuin te taikka minä kohta olisimme ajatelleet; sillä ainahan se, joka ei ole hädässä, tietää, mitä olisi pitänyt hädässä tehdä, ja olisi varmaan lisäksi tehnyt niin — viimeiseltä, sanon, alkoi hän ajatella, että tämän aaveisen valon lähde ja salaisuus oli läheisessä huoneessa, josta se näyttikin virtaavan, kun tarkemmin seurasi sen jälkiä. Kun tämä ajatus oli kokonaan valloittanut hänen mielensä, nousi hän hiljalleen ja tallusti tohveleissaan oven luo.
Samalla silmänräpäyksellä, kuin Scrooge'n käsi tarttui lukkoon, huusi outo ääni häntä nimeltä ja käski hänen astua sisään. Hän totteli.
Se oli hänen oma huoneensa. Siitä ei ollut vähintäkään epäilemistä. Mutta siinä oli tapahtunut kummallinen muutos. Seinät ja katto olivat verhotut vihantoilla kasveilla, että se oli juuri niinkuin lehto, josta kaikkialta heleät, hohtavat marjat kimaltelivat. Rautatammen, mistelin ja muuri-vehreän liuskaiset lehdet heijastivat valoa, ikäänkuin yhtä monta pikkuista peiliä olisi sirotettu sinne; ja niin mahtava liekki nousi tohisten takantorvea ylös, ettei tuo vanha, untelo liesi-roukkio ollut vertaista nähnyt, ei Scrooge'n aikana eikä Marley'n eikä moneen, moneen menneesen talveen. Läjitettynä lattialle jonkunlaiseksi valtaistuimeksi oli kalkkunia, hanhia, metsänriistaa, kanoja, sianpaisteja, isoja lihakappaleita, imiporsaita, pitkiä makkarakiehkuroita, joulutorttuja, rusina-pudding'eja, ostroni-tynnyreitä, kuumia kastanjia, punaposkisia omenoita, mehukkaita orangeja, maukkaita päärynöitä, kookkaita loppiaiskakkuja, ja kiehuvia punssi-maljoja, jotka täyttivät huoneen suloisella höyryllänsä. Luontevasti istui tällä kasalla iloinen jättiläinen, komea katsella. Hän piti kädessään palavaa tulisoittoa, joka muodoltaan vähän oli runsauden sarven kaltainen, ja nosti sitä ylös, korkealle ylös, vuodattaakseen sen valoa Scrooge'n ylitse, kun hän tuli tirkistellen ovesta sisään.
"Käy sisään!" huudahti henki. "Käy sisään! ja opi tuntemaan minua paremmin, ihminen!"
Scrooge astui pelokkaasti huoneesen ja seisoi, pää alaspäin, hengen edessä. Hän ei ollut sama jäykkä Scrooge, kuin hän oli ollut; ja vaikka hengen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset, ei hän tahtonut kohdata niitä.
"Minä olen nykyisten joulujen henki", lausui kummitus. "Katso minua!"
Scrooge teki niin kunnioittavaisesti. Henki oli puettu yksinkertaiseen, viheriään vaippaan, joka oli reunustettu valkoisilla turkiksilla. Tämä vaatteus riippui niin höllästi alas vartaloa myöden, että vankka rinta oli alaston, niinkuin henki ei olisi sietänyt, että sitä suojeltiin taikka peitettiin milläkään keinoin. Sen jalat, jotka näkyivät vähien liepeitten alta, olivat myöskin paljaat; eikä päässä ollut muuta, kuin rautatammen seppele, johon oli sinne tänne pistetty loistavia jääpuikkoja. Tumman ruskeat hius-kiharat olivat pitkät ja siteistä vapaat; vapaat, kuin sen hilpeä hymy, sen sädehtivät silmät, Sen avonainen käsi, sen hupainen ääni, sen hanska käytös ja sen iloinen muoto. Vyöllä se kantoi vanhan-aikuista tuppea, mutta ei siinä ollut mitään miekkaa, ja ruoste oli kovasti sitä syönyt.
"Sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun kaltaistani!" huudahti henki.
"En koskaan", vastasi Scrooge.
"Etkö milloinkaan kuljeskellut perheeni nuorempien jäsenten kanssa; minä tarkoitan (sillä minä olen hyvin nuori) vanhempia veljiäni, jotka ovat syntyneet näinä viimeisinä vuosina?" jatkoi henki.