"Minä en luule, että olen", lausui Scrooge. "Minä pelkään, etten ole.
Montako veljeä sinulla on ollut?"
"Enemmän kuin kahdeksan sataa", sanoi henki.
"Kauhea perhe elättää!" mumisi Scrooge.
Nykyisten joulujen henki nousi ylös.
"Henki", lausui Scrooge nöyrästi, "johdata minua mihin tahdot. Minä lähdin viime yönä pakosta matkustamaan ja opin jotakin, joka vaikuttaa paraikaa. Jos sinä saatat opettaa minulle jotakin, suo minun hyötyä siitä tänä yönä."
"Tartu vaippaani!"
Scrooge teki niinkuin käskettiin, ja piti lujasti kiinni vaipasta.
Rauta-tammet, mistelit, ruskeat marjat, muuri-vehreät, kalkkunat, hanhet, metsän-riistat, kanat, sianpaistit, lihakappaleet, porsaat, makkarat, ostronit, tortut, pudding'it, hedelmät ja punssit, kaikki katosivat silmänräpäyksessä. Samoin myöskin huone, valkea, punainen hohto ja yön hetki. Oli joulun-aamu. He seisoivat jollakulla City'n kadulla, josta (sillä ilma oli kylmä) kuului kaliseva, mutta vilkas ja miellyttävä soitto, kun ihmiset raappivat pois lunta kaduilta ja katoilta, ja poikien oli julman hauska nähdä, kun lumi loiskahti maahan ja hajosi pikkuisiksi teko-tuiskuiksi.
Rakennusten etupuolet näyttivät jotenkin mustalta, ja akkunat vielä mustemmalta, kun niitä vertasi kattojen sileään, valkoiseen lumipeitteesen ja maan lokaisempaan lumeen; johon jälkimäiseen kärryjen ja vaunujen raskaat pyörät olivat kyntäneet syviä vakoja; vakoja, jotka risteilivät ja satoja kertoja jälleen risteilivät isojen katujen yhtymäpaikoissa ja muuttuivat mutkikkaiksi kanaviksi, joita oli vaikea seurata sakeassa, keltaisessa sohjussa ja jäisessä vedessä. Taivas oli synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla, joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian takantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja porottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa ollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen iloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain kesäinen aurinko olisi voinut tuottaa.
Sillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja täynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla — paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku — nauraen herttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse. Linnunkauppiaitten puodit olivat vielä puoleksi auki ja hedelmänmyyjien hohtivat koko loistossansa. Ovien nojalla seisoi isoja, ympyriäisiä, pöhö-vatsaisia koreja, täynnänsä kastanjia, jotka olivat muodoltaan niinkuin verevien, vanhojen herrojen liivit ja välistä pyörähtivät ulos kaduille helposti halvautuvassa muhkeudessaan. Tuossa oli punaisia, ruskean-kasvoisia, leveä-vöisiä espanjalaisia sipuleita, heloittaen runsaassa lihavuudessaan, niinkuin Espanjan munkit, ja hyllyiltänsä veitikkamaisesti iskien silmää tytöille, kun he menivät sivutse ja kainosti katselivat kattoon ripustettuja misteleitä. Tuossa oli päärynöitä ja omenoita, ladottuina kukoistaviksi pyramideiksi; tuossa viinirypäleitä, joita puodin-isäntien hyväntahtoisuus oli pannut killumaan isoista koukuista, että ihmisten suut vetistyisivät ilmaiseksi, kun he kulkivat ohitse. Tuossa oli koko kasa Lombardian pähkinöitä, sammaltuneita ja ruosteenkarvaisia, muistuttaen hyvällä hajullansa, kuinka käveltiin metsissä ja nilkkaa myöden hupaisesti kaalattiin kuivettuneissa lehdissä; tuossa Norfolkin paahdettuja omenoita, paksuja ja mustia, tuoden paremmin näkyviin orangien ja limonien keltaista pintaa ja mehukkaina ja monilukuisina hartaasti pyytäen ja rukoillen, että heitä vietäisiin paperi-pusseissa kotiin ja syötäisiin päivällisten perästä. Yksin kulta- ja hopeakalat, joita oli asetettu lasi-säiliöön keskelle näitä aimollisia hedelmiä, näyttivät, vaikka kuuluivatkin typerään ja hidasveriseen sukukuntaan, tietävän, että jotakin oli tekeillä, ja uivat kaikki ammotellen ympäri pikkuisessa mailmassaan vitkaisessa ja himottomassa häärinässä.