Kryytikauppiaitten puodit! melkein suljettuina, yksi taikka kaksi luukkua kenties kiinni panematta; mutta näistä aukoista mitäpä näkikään! Ei siinä kyllä, että vaakakupit, laskeutuen alas tiskille, kapsahtivat hauskasti, taikka että seililanka ja rulla erosivat toisistaan niin vikkelästi, taikka että rasiat rapisivat edestakaisin, niinkuin silmänkääntäjän kapineet, taikka edes, että teen ja kahvin sekaantuneet hajut olivat niin otolliset nenälle, taikka edes, että rusinat olivat niin uhkeat ja oivalliset, mantelit niin tavattoman valkoiset, kaneli-tangot niin pitkät ja suorat, muut höysteet niin suloiset, kandeeratut hedelmät niin kakuiksi muodostetut ja niin riiskutetut sulatulla sokurilla, että kylmäkiskoisintakin katseliaa pyörrytti. Eikä siinäkään kyllin, että fiikunat olivat tuoreet ja turpeat, taikka että Franskan pluumut koristetuissa laatikoissa ujosti punersivat kilpeydessään, taikka että kaikki oli niin hyvää syödä ja niin sievää joulupuvussaan; vaan ostajat hyörivät kaikki niin virkeästi iloisen päivän odotuksessa, että he törmäsivät toisiansa vastaan ovella, rutistivat hurjasti paju-korejansa, jättivät ostoksensa tiskille ja tulivat juosten takaisin niitä perimään, ja erhettyivät satoja kertoja samalla tapaa mitä parhaimmalla tuulella; sillä välin kuin kryytikauppias ja hänen väkensä olivat niin hupaiset ja hilpeät, että ne kiillotetut sydämet, joilla he kiinnittivät esi-liinansa selän takaa, olisivat voineet olla heidän omat sydämensä, kannettuina ulko- puolella yleisön nähtäväksi ja joulu-naakkojen nokittavaksi, jos näitä halutti.
Mutta pian kellokastarit kutsuivat hyvät ihmiset kaikki kirkkoon ja kappeliin, ja pois he menivät, tulvaten pitkin katuja parhaissa vaatteissansa ja iloisimmalla muodollaan. Vaan samaan aikaan ilmestyi useilta kymmeniltä sivukaduilta, solista ja nimettömistä sopista lukemattomia ihmisiä, kantaen päivällistänsä leipurin-puoteihin. Näitä köyhiä juhlailioita näytti henki ennen kaikkia halulla katsovan, sillä hän seisoi Scrooge'n kanssa jonkun leipurin portinkäytävässä ja nostaen pois katteita, kun tuojat astuivat ohitse, ripsutti suitsutusta tulisoitostansa heidän ruokaansa, ja se oli hyvin omituinen tulisoitto, sillä kerta taikka pari, kun muutamat päivällisen-kantajat, jotka olivat tuupanneet toisiansa, laskivat vihaisia sanoja, porskutti hän pari vesipisaraa siitä, ja he leppyivät kohta taas. Sillä he sanoivat, että olisi häpeällistä riidellä joulupäivänä. Ja niin se olisi! Totta puhuen, niin se olisi!
Aikanansa kellot lakkasivat soimasta ja leipurin-puodit pantiin kiinni; vaan kuitenkin voitiin selvästi eroittaa kaikki nämät päivälliset ja kuinka niitten keittäminen edistyi siitä märästä paikasta, joka oli jokaisen leipurin uunin kohdalla ja jossa kivitys höyrysi, niinkuin kivetkin olisivat kiehuneet.
"Onko sillä, mitä sinä porskutat tulisoitostasi, mikään omituinen maku?" kysyi Scrooge.
"On. Minun oma makuni."
"Sopisiko se jokaiseen tämän päivän päivällis-ruokaan?" kysyi Scrooge.
"Jokaiseen, joka hyvällä sydämellä annetaan. Halpaan kaikkein parhaimmin."
"Minkä vuoksi halpaan kaikkein parhaimmin?" kysyi Scrooge.
"Sen vuoksi, että se kaikkein enimmin kaipaa sitä."
"Henki", lausui Scrooge, hetken mietittyään. "Minua kummastuttaa, että kaikista olennoista noissa monissa mailmoissa meidän ympärillämme juuri sinä tahtoisit vähentää noitten ihmisten tilaisuutta viattomaan huvitukseen."