Scrooge'n sisarenpoika purskahti uuteen nauruun, ja koska oli mahdoton estää sen tarttumista, vaikka tukeva sisar kyllä koetti aromatisella etikalla, noudatettiin hänen esimerkkiänsä yksimielisesti.
"Minä yritin vaan sanoa", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "että seuraus siitä, ettei hän pidä lukua meistä eikä tahdo iloita meidän kanssamme, on luullakseni se, että hän kadottaa muutamia hauskoja hetkiä, jotka eivät suinkaan tekisi hänen pahaa. Minä olen varma, että hän kadottaa hupaisempia kumppaneita, kuin mitä hän saa omista ajatuksistaan, olipa sitten homehtuneessa, vanhassa konttorissaan taikka tomuisissa huoneissansa. Minä aion tarjota hänelle samaa tilaisuutta joka vuosi, joko hän huolii siitä taikka ei, sillä minä säälin häntä. Hän solvatkoon joulua, siksi kuin hän kuolee, mutta hänen täytyy, vaikka pakolla, saada parempi ajatus siitä, jos hän huomaa, että minä joka vuosi tulen hänen luoksensa hyvällä tuulella ja sanon: 'kuinka jaksatte, eno Scrooge?' Jos siitä on vaan se hyöty, että hän jättää konttoristi parallensa viisikymmentä puntaa, niin siinä on jo jotakin; ja luullakseni minä pehmitin häntä eilen."
Nyt oli heidän vuoronsa nauraa, kun ajattelivat, että hän oli pehmittänyt Scrooge'a. Mutta koska hän oli aivan hyvänluontoinen mies eikä pitänyt paljon väliä sillä, mitä he nauroivat, kun he vaan ylipään nauroivat, kehoitti hän heitä heidän ilossaan ja antoi pullon hauskasti kiertää.
Teen jälkeen heillä oli vähän musiikia. Sillä he olivat hyvin musiikia harrastava perhe ja tiesivät, missä toimessa he olivat, kun lauloivat moni-äänistä taikka vuoro-laulua, sen voin teille vakuuttaa; semminkin Topper, joka osasi möristä aika baasia, niinkuin hyväkin laulaja, eikä sittenkään koskaan paisuttanut isoja suonia otsassaan eikä käynyt punaiseksi. Scrooge'n sisarenpojan vaimo soitti hyvästi harppua; ja soitti muun muassa yksinkertaisen vähäisen kappaleen (jotenkin mitättömän: te olisitte oppineet viheltämään sen kahdessa minutissa), joka oli ollut hyvin tuttu sille lapselle, joka nouti Scrooge'a koulusta, niinkuin menneitten joulujen henki oli muistuttanut häntä. Näitä säveliä kuunnellessansa näki Scrooge edessään kaikki, mitä ensimäinen henki oli näyttänyt hänelle; hän lientyi lientymistään ja ajatteli, että, jos hänen olisi ollut tilaisuus usein kuunnella niitä vuosia takaperin, hän ehkä olisi viljellyt elämän hyvyyttä omaksi onneksensa ja omilla käsillään, turvaamatta haudankaivajan lapioon, joka kuoppasi Jakob Marley'n.
Mutta he eivät panneet koko iltaa soitantoon. Vähän ajan perästä he rupesivat panttileikkeihin; sillä hyvä on olla lapsena välisti, eikä koskaan soveliaampi, kuin jouluna, jolloin tämän juhlan mahtava Perustaja itse oli lapsi. Ensiksi oltiin sokkosilla. Tietysti. Ja minä luulen yhtä vähän, että Topper oli todella sokea, kuin että hänen oli silmänsä saappaissaan. Minun ajatukseni on se, että se oli sovittu asia hänen ja Scrooge'n sisarenpojan välillä; ja että nykyisten joulujen henki tiesi sen. Se tapa, jolla hän ahdisti tukevaa sisarta pitsikauluksessa, oli väkivaltaa ihmisluonnon herkkä-uskoisuudelle. Sysäten hiilihangot kumoon, langeten tuoleihin, törmäten pianoa vastaan, tukeuttaen itseänsä kartiinein väliin, minne hyvänsä hän meni, sinne hänkin meni! Hän tiesi aina, missä tukeva sisar oli. Hän ei tahtonut ottaa kiinni ketään muuta. Jos olisitte tahallanne syösneet häntä vastaan (niinkuin muutamat heistä tekivät), olisi hän ollut koettavinansa tarttua kiinni teihin, joka olisi ollut solvaus ymmärryksellenne, mutta olisi kohta sivuttanut sinnepäin, jossa tukeva sisar oli. Tämä huusi usein, ettei se ollut rehellistä menoa; eikä se todella ollutkaan. Mutta kun hän viimein sai kiinni tytön: kun hän huolimatta kaikesta hänen silkkihameensa sahinasta ja hänen liehumisestaan edestakaisin oli pakoittanut hänet yhteen nurkkaan, josta ei ollut mikään mahdollisuus paeta; silloin hänen käytöksensä oli mitä kauheinta. Sillä hänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut häntä; hänen teeskentelemisensä, että hänen oli tarve koskea hänen hiushankkinaansa ja lisäksi vakuuttaa itseänsä siitä, että se todella oli hän, sillä tavoin, että hän painoi erään sormuksen hänen sormeensa ja eräät vitjat hänen kaulaansa — oli häijy, hirmuinen! Epäilemättä lausui tyttö ajatuksensa hänelle siitä, kun toinen sokko oli liikkeellä ja he olivat aivan ystävällisesti yhdessä kartiinein takana.
Scrooge'n sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla olevien joukossa, vaan hänelle oli nostettu iso tuoli ja astinlauta mukavaan nurkkaan, jossa henki ja Scrooge seisoivat ihan hänen takanansa. Mutta hän otti osaa panttileikkeihin ja rakasti oivasti armastansa kaikilla aapiston kirjaimilla. Samaten oli hän leikissä "Kuinka, milloin ja missä" erittäin etevä ja miehen salaiseksi iloksi voitti sisarensa kokonaan, vaikka hekin olivat sukkelia tyttöjä, niinkuin Topper olisi voinut kertoa teille. Siellä lienee ollut kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja vanhoja, mutta he leikitsivät kaikki, ja niin teki Scrooge myöskin; sillä innostuneena siitä, mitä tapahtui, unhotti hän kokonaan, ettei hänen äänensä kuulunut ollenkaan heidän korviinsa, ja lausui aivan kovasti ajatuksensa, vieläpä arvasi usein aivan oikein; sillä terävin neula, paras Whitechapel'in neula, josta taattiin, ettei sen silmä syönyt poikki lankaa, ei ollut terävämpi, kuin Scrooge; vaikka hän kyllä luuli olevansa tylsä.
Henki oli kovasti hyvillään, kun hän näki Scrooge'n tässä mieli-alassa, ja katseli häntä semmoisella suosiolla, että tämä rukoili, niinkuin lapsi, että hänen sallittaisiin viipyä, kunnes vieraat hajosivat. Mutta henki sanoi, ettei se käynyt laatuun.
"Nyt alkaa uusi leikki", lausui Scrooge. "Puoli tuntia, henki, ainoastaan puoli tuntia!"
Se oli leikki "On" ja "Ei", jossa Scrooge'n sisarenpojan tuli ajatella jotakin, ja muitten täytyi keksiä, mikä se oli, samalla kuin hän vastasi ainoastaan "on" tai "ei" heidän kysymyksiinsä, sen mukaan kuin asian laita oli. Niitten vilkasten kysymysten kautta, joita tehtiin hänelle, saatiin tietää, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä, ilkeänpuolista eläintä, petoeläintä, eläintä, joka välisti murisi ja röhki, ja välisti puhui, joka eli Londonissa ja käveli kadulla, jota ei näytetty rahan edestä eikä talutettu ympäri, joka ei elänyt eläintarhassa, jota ei koskaan teurastettu millään torilla, joka ei ollut hevonen eikä aasi eikä lehmä eikä härkä eikä tiikeri eikä koira eikä sika eikä kissa eikä karhu. Jokaisesta uudesta kysymyksestä, joka laskettiin hänelle, tyrskähti tämä sisarenpoika uuteen nauruun; ja häntä kutkutti niin sanomattomasti, että hänen täytyi nousta ylös sohvasta ja polkea jalkaa. Viimeiseltä tukeva sisar, joutuen samanlaiseen tilaan, huudahti:
"Minä olen keksinyt sen! Minä tiedän, mikä se on, Fred! Minä tiedän, mikä se on!"