Tähän pilkkaan nauroivat kaikki.
"Arvattavasti sangen helpot hautajaiset", sanoi sama puhuja; "sillä niin totta kuin elän, minä en tiedä ketään, joka menee niihin. Entä jos me rupeisimme vapaa-ehtoisiksi ja lähtisimme mukaan?"
"Olkoon menneeksi, jos on pidetty huolta murkinasta", muistutti gentlemani, jolla oli liika-kasvi nenän-nipussa. "Mutta ravintoa minun täytyy saada, jos seuraan rupean."
Uusi nauru.
"No, minä olen viimeistä lukua kaikkein vähimmin itsekäs teidän joukostanne", arveli ensimäinen puhuja, "sillä minä en koskaan käytä mustia hansikkaita enkä koskaan syö murkinaa. Mutta minä olen valmis lähtemään, jos joku muu tulee. Kun rupean oikein ajattelemaan, en minä ole ensinkään varma, vaikka olisin ollut hänen likeisin ystävänsä; sillä meidän oli tapa pysähtyä ja puhutella toisiamme, missä hyvänsä kohtasimme toisemme. Hyvästi, hyvästi!"
Puhujat ja kuunteliat siirtyivät pois ja sekaantuivat muihin parviin. Scrooge tunsi nämät miehet ja katseli henkeä, jonkunlaista selitystä saadaksensa.
Henki soljahti ulos kadulle. Sormi osoitti kahta henkilöä, jotka tapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas, arvellen, että selitys ehkä olisi tässä.
Hän tunsi nämätkin molemmat täydellisesti. He olivat asiamiehiä: hyvin rikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina koettanut pysyä heidän suosiossansa, se on: asiamiehen kannalta katsoen, ainoastaan asiamiehen kannalta.
"Kuinka jaksatte?" kysyi toinen.
"Kuinka itse jaksatte?" vastasi toinen.