"No!" lausui ensimäinen. "Lempo on viimein omansa perinyt!"
"Niin minulle on kerrottu", vastasi toinen. "Nyt on oikein kylmä, eikö ole?"
"Niinkun ainakin joulun-aikana. Te ette käy luistimassa, arvaan minä?"
"Ei, ei. Muuta tekemistä. Hyvää huomenta!"
Ei sanaakaan lisäksi. Niin he yhtyivät, niin he keskustelivat ja niin he erosivat.
Scrooge oli ensiksi taipuvainen kummastelemaan, että henki pani arvoa tämmöisiin, nähtävästi vähäpätöisiin keskusteluihin; mutta tuntien itsensä vakuutetuksi siitä, että niillä varmaan oli joku salainen merkitys, alkoi hän tuumia, mikä se ehkä olisi. Tuskin sopi ajatella, että ne jollakin tavalla tarkoittivat Jakobin, hänen vanhan kauppakumppaninsa, kuolemaa, sillä se kuului entisyyteen, ja tämän hengen ala oli tulevaisuus. Eikä hän muistanut tuttavistansa ketään, johon kävisi sovittaa niitä. Mutta koska hän ei epäillyt ollenkaan, että, tarkoittivatpa nämät keskustelut ketä hyvänsä, niihin oli kätketty joku opetus hänen omaksi parannuksekseen, päätti hän säilyttää mielessänsä jokaisen sanan, jonka hän kuuli, ja kaikki, mitä hän näki; sekä erittäin katsella omaa varjoansa, kun se ilmestyi. Sillä hänellä oli joku tunto, että hänen tulevan itsensä käytös antaisi hänelle sen ohje-langan, jota hän kaipasi, ja helpottaisi näitten arvoitusten selittämistä.
Hän katsoi ympärillensä juuri tässä paikassa, etsien omaa kuvaansa; mutta toinen mies seisoi hänen tavallisessa nurkassansa, ja vaikka kello osoitti sitä päivän aikaa, jolloin hänen oli tapa olla siinä, ei hän nähnyt mitään omaa kuvaansa niitten joukossa, jotka virtailivat sisään pääportin kautta. Se ei kuitenkaan hämmästyttänyt häntä; sillä hän oli miettinyt itseksensä jonkunlaista elämän muutosta ja luuli ja toivoi, että hän nyt näki vasta syntyneet päätöksensä toteutettuina tässä.
Levollisena ja pimeänä seisoi henki, käsi ojennettuna, hänen vieressään. Kun hän toipui syvämielisestä etsinnöstänsä, päätti hän käden liikunnosta ja suunnasta, että väsymättömät silmät kiinteästi katselivat häntä. Se saatti hänet vapisemaan ja tuntemaan vilun väreitä.
He jättivät vireän näkymän ja lähtivät outoon kaupungin-osaan, jossa Scrooge ei ollut koskaan ennen käynyt, vaikka hän tunsi sen aseman ja huonon huudon. Kadut olivat kuraiset ja kapeat; puodit ja rakennukset viheliäiset; ihmiset puoli-alastomat, juopuneet, länkä-kenkäiset, ilettävät. Kujat ja portinkäytävät purkasivat, niinkuin yhtä monta istukas-kuoppaa, loukkaavan hajunsa, likansa ja elämänsä yksinäisille kaduille; ja koko seutu höyrysi rikoksia, saastaisuutta ja kurjuutta.
Syvällä tässä kirouksen ja jumalattomuuden pesässä seisoi lakka-katon alla matalaseinäinen, esiin pistävä puoti, jossa rautaa, rättejä, pulloja, luita ja ihran törkyjä ostettiin. Sisässä lattialla oli viskattu läjiin ruosteisia avaimia, nauloja, ketjuja, saranakoukkuja, viiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rauta-romua. Salaisuuksia, joita harva tahtoisi tutkia, synnytettiin ja talletettiin riettaissa rääsy-röykkiöissä, eltaantuneissa rasva-möhkäleissä ja korkeissa luu-kasoissa. Keskellä niitä katuja, joita hän kaupitteli, ja likellä hiili-uunia, joka oli tehty vanhoista tiilistä, istui harmaapäinen, melkein seitsemänkymmentä vuotinen heittiö. Hän oli suojannut itsensä kylmältä ilmalta löyhkäävällä, sekalaisista repaleista tehdyllä kartiinilla, joka riippui pingotetusta nuorasta, ja poltti piippuansa kaikessa levollisen hiljaisuuden hekumassa.