Hänen kätensä askaroitsivat koko ajan hänen vaatteissaan. Hän käänsi niitä väärin puolin, puki niitä nurin päällensä, repi niitä rikki, pani niitä hulluun paikkaan ja saatti niitä osallisiksi jos johonkin puolettomuuteen.
"Minä en tiedä, mitä tehdä!" lausui Scrooge, nauraen ja itkien samalla kertaa, ja sukillansa tehden täydellisen Laocoon'in itsestänsä. "Minä olen köykäinen, kuin höyhen, minä olen onnellinen, kuin enkeli, minä olen iloinen kuin koulupoika. Minä olen huima, kuin päihtynyt mies. Iloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko mailmalle. Halloo! Hei! Halloo!"
Hän oli harpannut arkihuoneesen ja seisoi nyt siellä aivan hengästyneenä.
"Tuossa on kastinpannu, jossa kauraliemi oli!" huudahti Scrooge, hypähtäen pois taas ja juosten lieden ympäri. "Tuossa on ovi, jonka kautta Jakob Marley'n haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten joulujen henki istui! Tuossa on akkuna, josta näin kuljeksivat haamut! Kaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah, hah!"
Se oli todella loistava nauru, mitä mainioin nauru mieheltä, joka oli niin monta vuotta ollut vieraantuneena siitä. Monen, monen oivallisen naurun isä!
"Minä en tiedä, monesko päivä kuukaudesta nyt on!" sanoi Scrooge. "Minä en tiedä, kuinka kauan minä olen ollut henkien parissa. Minä en tiedä mitään. Minä olen kokonaan niinkuin sylilapsi. Vähät siitä. Minä en huoli mistään. Minä tahtoisin mielelläni olla sylilapsi. Halloo! Hoi! Haloo!"
Hän keskeytyi ihastuksissansa, kun kirkonkellot kajahtivat mitä iloisimmalla tavalla hän milloinkaan oli kuullut. Helinä ja kumina! Voi mainiota, mainiota!
Juosten akkunan luo, avasi hän sen ja pisti ulos päänsä. Ei mitään sumua, ei mitään usvaa; selkeä, kirkas, armas, vireä, kylmä ilma; kylmä, joka puhalsi tanssimusiikia verelle; kultainen päivänpaiste; sininen taivas; suloinen, vilpas sää; iloiset kellot. Voi mainiota, mainiota!
"Mikä päivä nyt on?" kysyi Scrooge, huutaen pyhävaatteisin puettua poikaa, joka oli lähtenyt ulos kaupunkia katsomaan.
"Kuinka?" vastasi poika aivan kummastuneena.