Koska kellon viisarit lähestyivät pankin sulkemisaikaa, alkoivat puhelevat virtailla herra Lorryn pulpetin ohi. Hän piti kirjettä näytteillä kysyvällä katseella ja Monseigneur katseli sitä ja aina oli hänellä sanottavana jotain alentavaa ranskan tai englannin kielellä tästä markiisista, joka ei ollut löydettävissä.
"Luulen, että hän on tuon hienosti sivistyneen ja murhatun markiisin veljenpoika ja jälkeinen — mutta kaikessa tapauksessa on hän suvustaan huonontunut", sanoi yksi. "Kaikeksi onneksi en ole koskaan häntä tuntenut."
"Pelkuri, joka jätti paikkansa", sanoi toinen, "tämä Monseigneur pääsi lähtemään Pariisista sääret taivasta kohti ja puoleksi tukehtuneena heinäkuormassa — joitakin vuosia takaperin."
"Uusien oppien tartuttama", sanoi kolmas, ja katseli sivumennen osoitetta lornjetillaan, "asettui markiisivainajaa vastaan, jätti tilan periessään sen ja heitti sen roskajoukon valtaan. Toivon että he nyt palkitsevat häntä hänen ansioittensa mukaan."
"Mitä?" huusi möläjävä Stryver. "Niinkö hän teki? Sellainenko mies hän on? Katsokaamme hänen häpeällistä nimeänsä. Piru hänet periköön!"
Darnay, joka ei enää kyennyt itseään hillitsemään, laski kätensä herra Stryverin olkapäälle ja sanoi:
"Minä tunnen sen miehen."
"Piru vie, vai tunnette?" sanoi Stryver. "Silloin surkuttelen teitä."
"Miksi niin?"
"Miksi niin, herra Darnay? Ettekö kuulleet hänen tekojaan. Älkää kysykö, miksi, näihin aikoihin."