"Mitä!" huusi Tackleton katkonaisesti ja kimeästi nauraen, "mitä hän ei tekisi?"
Ajurilla oli hiljainen ajatus lisätä: "ei rakasta teitä". Mutta kun hän sattui kohtaamaan katseen siitä puoliumpinaisesta silmästä, joka kiinteästi katsoi häneen pystyssä olevan takinkauluksen yli ja melkein uhkasi sen puhkaista, niin se näytti hänestä niin mahdottomalta rakastaa, että hän muutti lauseensa ja virkkoi: "ettei hän sitä usko?"
"Oh, te ryökäle, te laskette leikkiä", sanoi Tackleton.
Mutta ajuri älysi, vaikka hyvin hitaasti, näissä sanoissa piilevän ajatuksen, ja katsoi niin totisena vierasta, että tämän oli pakko selittää sanansa selkeämmin.
"Päähäni on pistänyt", lausui Tackleton ja nosti vasempaa kättänsä, jonka etusormeen hän tarttui ilmoittaaksensa: tässä minä olen, nimittäin Tackleton — "päähäni on pistänyt mennä naimisiin nuoren ja ihanan vaimon kanssa", tässä hän löi pikkusormeansa osoittaakseen, että se merkitsi morsianta (ei hiljaa, vaan kovasti, ilmoittaen voimaa). "Voin panna sen toimeen ja panenkin. Semmoinen on luonteeni. Mutta — katsokaa tuonne!"
Hän viittasi Pirkkoon päin, joka istui syvissä mietteissä takan ääressä nojaten kuopuraista leukaansa käteen ja tuijottaen heleään liekkiin. Ajuri katsoi häneen ja sitten Tackletoniin ja taasen vaimoonsa ja jälleen Tackletoniin.
"Hän epäilemättä pelkää ja tottelee, näette", alkoi taas Tackleton, "ja se on minulle aivan kyllin, sillä minä en ole mikään hellätuntoinen ihminen. Mutta luuletteko enempää tarvittavan?"
"Minunpa", vastasi ajuri, "tekisi mieleni nakata ulos akkunasta jokainen, joka sanoo, ettei muusta ole kysymystä."
"Aivan oikein", vastasi toinen tavattoman vilkkaasti. "Tosin niin tekisitte. Tietysti, se tulee itsestänsä. Hyvää yötä! nukkukaa levollisesti!"
Rehellinen ajuri oli huolissaan; hän oli vasten tahtoansa joutunut hämilleen ja levottomaksi eikä voinut olla sitä näyttämättä.