"Hyvää yötä, ystäväni", sanoi Tackleton säälivästi, "minä menen. Olemme totisesti yhtäläisiä, sen näen. Ettekö tahdo tulla luokseni huomis-iltana? No! Ylihuomenna käytte kyläilemässä, tiedän sen. Silloin tahdon morsiameni kanssa tavata teidät. Se on hänen mieleensä. Te myönnytte siihen? kiitoksia! — mikä se oli?"
Se oli kova huuto, jonka sai aikaan ajurin vaimo, oli kova, kimakka ja äkillinen huuto, joka pani huoneen raikumaan kuin lasiastian. Hän oli noussut paikoiltansa ja seisoi kivettyneenä pelosta ja kummastuksesta. Vieras oli lähestynyt tulta lämmitelläksensä ja seisoi ainoastaan askelen päässä hänen tuolistansa, ihan huoletonna.
"Pirkko!" huusi ajuri, "Brigitta, rakkaani, mikä sinua vaivaa?"
Samassa olivat kaikki hänen ympärillänsä. Kaleb, joka oli nukahtanut kakkuvakkaan nojaten, haraisi kädellänsä, ennenkuin oli ehtinyt koota uupuneet sielunvoimansa, neiti Slowboyn tukkaa, jota hän kuitenkin heti pyysi anteeksi.
"Brigitta!" huusi ajuri sulkien hänet syliinsä. "Mikä sinua vaivaa?
Sano, sano, kultani!"
Pirkko vastasi ainoastaan taputtamalla käsiänsä ja purskahtamalla vallattomaan nauruun. Sitten hän sojahti hänen sylistänsä lattialle, peitti kasvonsa esiliinaansa ja itki katkerasti. Ja sitten hän taas nauroi ja sitten hän taas huusi, ja sitten hän sanoi vilustavan ja antoi viedä itsensä takan ääreen, jonka viereen hän istui kuin ennenkin. Vanha mies seisoi siinä vielä, ihan huoletonna.
"Nyt voin paremmin, Juho", lausui Pirkko. "Voin aivan hyvin minä —"
Juho! Mutta Juho seisoi toisella puolella. Miksi Pirkko käänsi päänsä vieraaseen, vanhaan herraan päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut hänelle! Olivatko hänen ajatuksensa sekaisin?
"Ei muuta kuin hullutusta, Juhoseni: joku tuli yht'äkkiä silmieni eteen — en tiedä mikä se oli. — Se on nyt poissa, ihan poissa."
"Olen iloinen, että se on poistunut", mutisi Tackleton katsellen virkulla silmällänsä ympäri huonetta. "Ihmettelenpä minne se on mennyt ja mikä se lienee ollut. Hum! — Kaleb, tulepas tänne. Kuka on tuo harmaapäinen?"