»Älkää, Doyce, tuossa pyöritelkö silmälasikoteloanne», huusi mr
Meagles, »vaan kertokaa mr Clennamille se, mitä tunnustitte minulle».
»Minut saatettiin todella tuntemaan», selitti keksijä, »kuin olisin tehnyt rikoksen. Liikkuessani kuin sukkula edestakaisin eri virastojen välillä kohdeltiin minua aina enemmän tai vähemmän niinkuin rikokseni olisi ollut suurikin lisäksi. Pysyäkseni pystyssä olen katsonut tarpeelliseksi aika ajoin johtaa mieleeni, etten todellakaan ole tehnyt mitään, minkä tähden minun tarvitsisi joutua Newgaten luetteloihin, vaan olen vain tahtonut aikaansaada suuren säästön ja suuria parannuksia.»
»Kas niin!» huudahti mr Meagles. »Päättäkää nyt liioittelinko minä äsken! Ja nyt kai voitte uskoa minua, kun kerron loput jutusta.»
Näiden valmistelujen jälkeen jatkoi mr Meagles kertomusta iänikuista kertomusta, joka jo väsyttää, tavallista, jokapäiväistä kertomusta, jonka me kaikki jo osaamme ulkoa. Kuinka loppumattoman virastoissa juoksun ja virallisen kirjeenvaihdon, lukemattomien hävyttömyyksien, tyhmyyksien ja loukkausten jälkeen ylhäiset herrat viimein kirjoittivat pöytäkirjan, numero kolmetuhatta kaksisataa seitsemänkymmentäkaksi, jossa pahantekijälle annettiin lupa omalla kustannuksellaan tehdä eräitä kokeita keksinnöllänsä. Kuinka kokeet suoritettiin kuusimiehisen lautakunnan läsnäollessa, jonka kaksi vanhaa jäsentä olivat liian sokeita nähdäkseen, kaksi vanhaa jäsentä olivat liian kuuroja kuullakseen, yksi vanha jäsen ontui niin pahasti, ettei päässyt kyllin lähelle ja kuudes vanha jäsen oli liiaksi härkäpäinen katsoakseen. Kuinka kului yhä useampia vuosia ja kokoontui yhä enemmän hävyttömyyksiä, tyhmyyksiä ja loukkauksia. Kuinka ylhäiset herrat tekivät uuden pöytäkirjan, numero viisituhattasatakolme, ja lykkäsivät jutun verukevirastoon. Kuinka verukevirasto aikaa myöten otti asian käsiteltäväkseen aivan kuin se olisi ollut uuden uutukainen, eilispäiväinen, josta ei milloinkaan ennen ollut kuultu, tonki sitä, kaiveli sitä ja käänteli sitä kylmän suihkun alla. Kuinka hävyttömyydet, tyhmyydet ja loukkaukset kävivät läpi kertomataulun. Kuinka kolme Barnadea ja yksi Stiltstalking määrättiin antamaan lausunto keksinnöstä; nämä herrat eivät tienneet mitään keksinnöstä, heidän päähänsä ei käynyt takominen mitään siitä, he ikävystyivät siihen ja toivat lausunnossaan esiin fysikaalisia mahdottomuuksia. Kuinka verukevirasto pöytäkirjassaan, numero kahdeksantuhatta seitsemänsataa neljäkymmentä, »ei katsonut olevan syytä muuttaa ylhäisten herrojen päätöstä». Kuinka verukevirasto saatuaan tietää, etteivät ylhäiset herrat olleet tehneet mitään päätöstä, pani asian pöydälle. Kuinka juuri tänä aamuna oli ollut lopullinen neuvottelu verukeviraston pääpomon kanssa ja kuinka tämä häpeämätön ihminen oli puhunut ja ollut yleensä ja joka tapauksessa ja katsoen asiaa eri puolilta sitä mieltä, että asiassa oli noudatettava toista kahdesta keinosta: joko se oli jätettävä sikseen tykkänään tai aloitettava uudelleen alusta pitäen.
»Jonka perästä minä», jatkoi mr Meagles, »käytännöllisenä miehenä siinä paikassa ja pomon läsnäollessa tartuin Doycen niskaan ja sanoin, että selvästi ymmärsin hänen olevan inhottavan veijarin ja petollisen häiritsijän, joka ei jättänyt hallitusta rauhaan, ja saatoin hänet ulos. Kuljetin häntä niskasta viraston ovelle, jotta portinvartijakin älyäisi minun olevan käytännöllisen miehen, joka ymmärtää sellaisten veijarien virallisen arvon; ja tässä me nyt olemme!»
Jos vilkas nuori Barnacle olisi ollut läsnä, olisi hän kenties ujostelematta selittänyt, että verukevirasto oli täyttänyt velvollisuutensa; että Barnaclein tehtävänä oli vain tarrautua kiinni valtiolaivaan ja pysytellä siinä niin kauan kuin mahdollista, että laivan kohentaminen tasapainoon, sen keventäminen ja siistiminen tietäisi heidän sysäämistään yli laidan, että heidät vain pois sysäämällä saataisiin lähtemään laivasta ja että jos se ajoi karille heidän yhä pysytellessään siinä, oli se laivan asia eikä heidän.
»Kas niin!» lopetti mr Meagles, »nyt tiedätte Doycen jutun. Kuitenkaan ette nytkään kuule hänen valittavan, ja se ei suinkaan paranna minun mielentilaani.»
»Te olette varmaan harvinaisen kärsivällinen», sanoi Arthur Clennam ja katseli Doycea jonkun verran ihmetellen, »harvinaisen suvaitsevainen».
»En», vastasi toinen, »en luule olevani sitä enemmän kuin muutkaan ihmiset».
»Kautta taivaan, te olette sitä enemmän kuin olin luullutkaan», huudahti mr Meagles.