Emäntä, joka yhtenä hetkenä oli itsekseen ajatellut, että mies oli kauniin näköinen, ja toisena taas, että hän oli ruman näköinen, huomasi nyt nenän vaipuvan viiksien ylle sekä viiksien nousevan nenän alle ja taipui kiivaasti jälkimäisen mielipiteen puolelle. Rigaud oli pahantekijä, kertoi hän, joka oli murhannut vaimonsa.
»Ai, ai. Totta vie, kylläpä onkin pahantekijä. Mutta mistä tiedätte sen?»
»Koko maailma tietää sen.»
»Höh! Ja kuitenkin hän pääsi oikeuden kynsistä?»
»Monsieur, häntä vastaan ei ollut riittäviä todistuksia. Niin sanottiin oikeudessa. Siitä huolimatta kaikki tietävät hänen tehneen sen. Kansa tiesi sen niin varmasti, että se tahtoi repiä hänet kappaleiksi.»
»He kun kaikki elävät niin erinomaisessa sovussa omien vaimojensa kanssa! Haha!» nauroi vieras.
Päivänkoiton emäntä katsoi häneen taas ja päätteli jälkimmäisen mielipiteensä melkein varmaksi. Mutta, miehellä oli hienot kädet, joita hän mielellään näytteli. Emäntä rupesi taas miettimään, ettei mies sittenkään näyttänyt hullummalta.
»Mainitsitteko te, madame — vai äskeiset herrasmiehetkö siitä puhuivat — miten hänen sitten on käynyt?»
Emäntä pudisti päätänsä; tämä oli keskustelun kuluessa ensimmäinen kerta, jolloin hän ei vilkkaan innokkaasti nyökäyttänyt päätänsä sanottavansa tahdissa. Hän huomautti, että Päivänkoitossa oli sanomalehtien mukaan kerrottu, että miestä oman turvallisuutensa tähden oli pidetty vankilassa. Oli miten oli, hän oli kuitenkin välttänyt rangaistuksensa, ja se oli hyvin pahasti.
Vieras istui ja katseli häntä polttaessaan viimeistä savukettaan ja emännän työskennellessä pää kumarassa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka, jos emäntä olisi nähnyt sen, olisi haihduttanut hänen epäröimisensä ja auttanut häntä pääsemään lopulliseen varmuuteen miehen ulkomuodosta. Mutta kun hän katsoi ylös, oli ilme hävinnyt. Käsi vain siveli pörröisiä viiksiä.