Mutta John Baptist tuijotti eteensä, mutisi joukon rukouksia ja huudahduksia, peräytyi väristen nurkkaan, veti housut jalkaansa ja sitoi nuttunsa hihat kaulaan ja näytti selvästi olevansa halukkaampi livahtamaan ovesta ulos kuin uudistamaan tätä tuttavuutta. Huomaten tämän riensi hänen vanha vankilatoverinsa ovelle ja asettui selin sen eteen.
»Cavalletto! Herää, poika. Hiero silmiäsi ja katso minuun. Älä nimitä minua entisellä nimelläni — älä suinkaan — Lagnier, sano Lagnier!»
John Baptist tuijotti häneen silmät selällään ja pudisti kansalliseen tapaansa moneen kertaan oikean käden etusormea taaksepäin, ikäänkuin hän olisi edeltäpäin päättänyt evätä kaikki, mitä toinen mahdollisesti koko elämänsä aikana saattaisi ehdottaa.
»Cavalletto! Anna minulle kättä. Sinä tunnet Lagnierin, herrasmiehen.
Purista herrasmiehen kättä!»
John Baptist, jonka sääret vielä tutisivat, alistui taas hänen alentuvaisen mahtavaan käytöstapaansa, astui hänen luoksensa ja laski kätensä herransa käteen. Monsieur Lagnier nauroi ja puristettuaan italialaisen kättä viskasi sen ylös ilmaan ja antoi pudota alas.
»Teiltä ei sitte —» ihmetteli John Baptist väristen.
»Partaa ajettukaan? Ei. Katsos tätä!» huudahti Lagnier, pyöritellen päätänsä. »Se on yhtä lujassa kuin omasikin.»
John Baptist, jota hiukan puistatti, katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin muistutellakseen mieleensä missä oli. Hänen herransa käytti tilaisuutta kiertääkseen oven lukkoon ja istui sitte vuoteellensa.
»Katsos!» sanoi hän, nostaen kenkänsä ja säärystimensä ilmaan. »Ne ovat kehnoja herrasmiehen koruja, sanoisit kai. Ei tee mitään, saatpa nähdä, kuinka pian korjaan ne. Tule istumaan. Entiselle paikallesi!»
John Baptist, joka näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta, istui lattialle vuoteen viereen ja katseli koko ajan herraansa ja mestariaan.