»En voi, Arthur⁻», vastasi Flora, »antaa koko Kiinan seurapiirin syyttää itseäni sydämettömyydestä puolustautumatta, kun kerta minulla on tilaisuutta siihen, ja te varmasti muistatte, että Paul ja Virginia oli palautettava minulle niinkuin se palautettiinkin, mutta ilman minkäänlaista kirjelippua tai tervehdystä, en tietysti tarkoita, että olisitte voinut kirjoittaa minulle, vartioitu kun olin, mutta jos kirjan kannessa olisi ollut vaikkapa vain punainen suulakka, niin olisin tiennyt sen tarkoittavan että 'tule Pekingiin, Nankingiin ja mikä se kolmas paikka on, paljain jaloin'».
»Rakas mrs Finching, ei teissä ole syytä, enkä ole milloinkaan syyttänytkään teitä. Me olimme molemmat liian nuoria, liian riippuvaisia ja avuttomia tehdäksemme muuta kuin alistua erottamiseemme. — Ajatelkaa, kuinka pitkä aika siitä on kulunut», huomautti Arthur vakavasti ja lempeästi.
»Vielä tahdon huomauttaa», jatkoi Flora ehtymättömän monisanaisena, »vielä tahdon selittää erään asian, viisi päivää minulla oli nuhaa itkemisestä ja vietin, ne kokonaan pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa — tämä pihanpuolinen seurusteluhuone on yhä ensimmäisessä kerroksessa ja pihan puolella todistamassa sanojani — kun se kauhea aika oli ohi, seurasi tylsyyden kausi, vuodet vierivät ja mr Finching tutustui meihin yhteisen tuttavamme luona, hän oli hyvin huomaavainen, tuli luoksemme seuraavana päivänä ja pian alkoi käydä kolmena iltana viikossa ja lähettää kaikenlaisia pikku lahjoja illallisiin, se ei ollut rakkautta mr F:n puolelta, vaan palvontaa, mr F. kosi isän täydellä suostumuksella, ja mitä minä saatoin tehdä?»
»Ette ikinä mitään muuta kuin minkä teitte», vakuutti Arthur iloisimman myöntyväisenä. »Sallikaa vanhan ystävän lausua varma vakaumuksensa, että menettelitte aivan oikein.»
»Vielä tahdon viimeiseksi huomauttaa», jatkoi Flora, lykäten kädenliikkeellä arkielämän syrjään, »tahdon selittää erään asian, oli aika ennenkuin mr F. ensin alkoi osoittaa huomaavaisuutta, jonka suhteen ei saattanut erehtyä, mutta se on ohi eikä voinut kestää, rakas mr Clennam, te ette enää kanna kultakahletta, olette vapaa, toivon teidän tulevan onnelliseksi ja tässä tulee isä, joka aina on sietämätön ja pistää nokkansa joka paikkaan, missä sitä ei tarvita».
Näin sanoen ja tehden nopean arasti varoittavan liikkeen — sellaiseen eleeseen olivat Clennamin silmät kyllä tottuneet entisinä aikoina — jättäytyi Flora parka taas kauaksi taapäin ajassa, kahdeksantoistavuotiaaksi ja viimein pääsi puhetulvansa loppuun.
Tai oikeastaan hän jätti toisen puolen itsestään kahdeksantoistavuotiaaksi ja karsi toisen puolen mr Finchingin leskeksi, esiintyen siveellisessä mielessä merenneitona, joka näytelmä teki hänen entiseen nuorukaisrakastajaansa omituisesti, sekoittuneen, surullisen ja samalla hullunkurisen vaikutuksen.
Esimerkiksi. Ikäänkuin hänen itsensä ja Clennamin välillä olisi ollut mitä hurmaavin salainen ymmärtämys, ikäänkuin Skotlantiin saakka kulkevat neljän hevosen vetämät postivaunut olisivat nyt nurkan takana juuri lähdössä ja ikäänkuin hän ei olisi voinut (eikä tahtonut) astua hänen kanssansa pitäjänkirkon alttarin eteen perhesuojan alla, patriarkan siunaus otsallaan ja koko miessuvun kilpailu kintereillään, lohduttautui Flora antamalla ilmitulemisen pelkoa ilmaisevia merkkejä ja varoituksia. Tuntien joka hetki tulevansa yhä löyhäpäisemmäksi katseli Clennam, kuinka mr F-vainajan leski huvitteli mitä ihmeellisimmällä tavalla, asettaen itsensä ja hänet heidän entisille paikoillensa ja läpikäyden kaikki vanhat temput — nyt, kun näyttämö oli himmeä, kulissit haalistuneet, orkesteri tyhjä ja valot sammuneet. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, että juuri hänen tulonsa näin eriskummaisella tavalla herätti eloon sen, minkä hän muisti Florassa ennen olleen luonnollista ja kaunista, ja että siinä tuntui liikuttava muisto.
Patriarkka tahtoi välttämättä häntä jäämään päivälliselle, ja Flora antoi merkin »jääkää». Clennam olisi niin suonut voivansa tehdä enemmän kuin jäädä päivälliselle — olisi niin vilpittömästi suonut tapaavansa Floran sellaisena kuin hän oli ollut tai kuin hän ei ollut milloinkaan ollut — että suostuminen perheen toivomukseen oli vähin korvaus, minkä hän saattoi tarjota aiheuttamastaan pettymyksestä, joka häntä melkein hävetti. Sentähden hän jäi päivälliselle.
Pancks söi heidän kanssansa. Hän höyrysi pieneltä telakaltaan neljännestä vailla kuusi ja laski suoraan patriarkkaa kohden, joka sattui umpimähkään ajelehtimaan hitaissa Bleeding Heart Yard-laskelmissa. Pancks sitoi hänet heti köyteensä ja hinasi selville vesille.