Patriarkallisessa teltassa asui vielä neljäskin omituinen olento, joka myös ilmestyi huoneeseen ennen päivällistä. Se oli merkillinen pieni nainen, jolla oli tuijottavat puunuken kasvot — nukke oli niin halpahintainen, ettei sillä ollut ilmettä kasvoissaan — ja kankea, keltainen tekotukka, joka oli vinossa päälaella, ikäänkuin lapsi, joka omisti nuken, olisi lyönyt naulan sen päähän jonnekin, että tukka pysyisi siinä. Toinen merkillinen seikka tässä pienessä eukossa oli, että sama lapsi näytti iskeneen häntä kasvoihin, pariin kolmeen kohtaan, jollakin tylsällä, lusikantapaisella esineellä, sillä naamassa, varsinkin nenän päässä näkyi merkillisiä kuhmuja, jotka jotenkin näyttivät vastaavan lusikan koveraa päätä. Vielä eräs merkillinen seikka eukossa oli se, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin mr F:n täti.
Hän esiteltiin vieraalle seuraavalla tavalla: Flora kysyi, kun ensimmäinen ruokalaji tuotiin pöytään, oliko mr Clennam mahdollisesti kuullut, että mr F. oli jättänyt hänelle testamentin. Clennam vastasi toivovansa, että mr F. oli jättänyt suurimman osan maallista omaisuuttaan, ellei sitä kokonaan, palvomalleen naiselle. Flora vastasi: »oh, kyllä», mutta hän ei tarkoittanut sitä; mr F. oli kyllä tehnyt kauniin jälkisäädöksen, mutta myös jättänyt hänelle erikoisena perintönä tätinsä. Hän lähti sitte huoneesta noutamaan perintönsä ja palatessaan esitteli melkein voitonriemuisena: »Mr F:n täti.»
Mr F:n tädin ominaisuuksista pisti vieraan silmään huomattavimpina äärimmäinen ankaruus ja tuikea vaiteliaisuus; viimemainitun keskeytti toisinaan halu lausua tavattoman syvällä, varoittavalla äänellä huomautuksia, jotka hämmästyttivät ja pelästyttivät kuulijoita, kun eivät millään tavalla liittyneet edellä sanottuun eivätkä olleet minkäänlaisessa ajatusyhteydessä keskustelun aiheiden kanssa. Kenties mr F:n täti heitti huomautukset keskusteluun jonkinlaisen järjestelmänsä mukaan, joka saattoi olla sekä nokkela että nerokas, mutta johon ei ollut avainta.
Siististi tarjoilluilla ja hyvin valmistetuilla päivällisillä (sillä tässä patriarkallisessa taloudessa oli kaikki omiaan edistämään rauhallista ruuansulatusta) syötiin ensiksi jonkinlaista lientä, paistettua kampelaa, katkorappokastiketta ja perunaa. Keskustelu koski yhä vuokrien kantoa. Mr F:n täti, katseltuaan seuraa kymmenen minuutin ajan pahansuovin silmin, lausui seuraavan peloittavan huomautuksen:
»Kun asuimme Henleyssä, varastivat kattilanpaikkaajat Barnasin koirashanhen.»
Mr Pancks nyökäytti rohkeasti päätänsä ja sanoi: »Niin kyllä, ma'am.» Mutta tämä salaperäinen keskustelu suorastaan pelästytti Clennamia. Toinenkin seikka teki tämän vanhan naisen erikoisen peloittavaksi. Vaikka hän lakkaamatta tuijotti, ei hän milloinkaan osoittanut näkevänsä ketään. Kohtelias ja huomaavainen vieras tahtoi esimerkiksi tiedustella hänen mieltään perunoiden suhteen. Turhaan kääntyi ilmeikkäänä tämän naisen puoleen, Mitä tehtävä? Ei kukaan mies voinut sanoa: »Mr F:n täti, sallitteko minun?» Jokaisen täytyi, kuten Cennamin, luopua kohteliaisuudenyrityksestään säikähtyneenä ja nolona.
Sitten tarjottiin lampaanpaistia ja omenapiirakkaa — jotakin, jolla ei ollut kaukaisintakaan yhteyttä hanhien kanssa — ja ateria jatkui ilottomanakin juhlana, jota se todella olikin. Ennen muinoin oli hän istunut tässä pöydässä eikä kiinnittänyt huomiotansa mihinkään muuhun kuin Floraan; nyt hän katsellessaan Floraa pani vasten tahtoansa merkille, että tämä oli erittäin mielistynyt olueen, että hän katsoi ison joukon sherryä tarpeelliseksi maljan juonnissa, ja että jos hän oli hiukan liian lihava, niin sillä oli oleelliset syynsä. Viimeinen patriarkka oli aina ollut suursyöjä, ja hän pisti poskeensa suunnattomat määrät tanakkaa ruokaa, lähimmäistään ruokkivan armeliaan sielun hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Mr Pancks, jolla aina oli kiire ja joka aika ajoin vilkaisi vieressään olevaan likaiseen muistikirjaan (se sisälsi kenties luettelon vuokransa laiminlyöneistä, jotka hän aikoi etsiä käsiinsä, ja hän nautti ehkä tästä ajatuksesta kuin jälkiruuasta), söi jotenkin samalla tavalla kuin hinaajahöyry lastaa hiiliä: aikalailla meluten, aikalailla tiputellen ympärillensä ja tuon tuostakin tuhahtaen ja pärskähtäen aivan kuin olisi ollut valmis höyryämään tiehensä.
Koko päivällisajan kietoi Flora toisiinsa nykyisen harrastuksensa syömiseen ja juomiseen ja entisen harrastuksensa haaveelliseen rakkauteen ja teki sen sillä tavalla, että Clennam tuskin uskalsi kohottaa katsettaan lautasesta, sillä hän ei voinut katsahtaa Floraan saamatta varoittavaa tai salaperäisesti tarkoittavaa silmäystä, aivan kuin he olisivat olleet salaliitossa keskenään. Mr F:n täti istui äänettömänä ja katseli häntä uhmaten ja äärimmäisen katkerana, kunnes pöytäliina korjattiin pois ja viinikarahvit ilmestyivät pöydälle, jolloin hän lausui toisen huomautuksen —se paukahti keskustelun lomaan kuin kellon lyönti, kysymättä kenenkään mieltä tai mistä, paraillaan oli puhe.
Flora oli juuri sanonut: »Mr Clennam, suvaitsetteko kaataa lasillisen portviiniä mr F:n tädille?»
»London Bridgen lähellä oleva muistopatsas», julisti tämä rouva heti siihen, »pystytettiin Lontoon suuren palon jälkeen; tämä suuri palo ei ollut se tulipalo, jossa George-setäsi verstaat paloivat poroksi».