Mr Pancks vastasi yhtä rohkeasti kuin edellisellä kerralla: »Todellako, ma’am? Aivan niin!» Mutta F:n täti näytti kiukustuneen kuvitelluista vastaväitteistä tai muuten huonosta kohtelusta, niin että hän, sen sijaan että olisi vaipunut äänettömyyteen, antoikin lisäjulistuksen:
»Minä vihaan hulluja!»
Tämä ajatelma, joka itsessään oli miltei salomonimainen, sai erittäin loukkaavan ja henkilökohtaisen leiman siitä, että hän tähtäsi sen suoraan vierailijan päätä kohden, jonka tähden mr F:n täti oli talutettava ulos huoneesta. Tämän teki Flora, aivan tyynesti, eikä mr F:n täti tehnyt vastarintaa, kysyi vain ulosmennessään leppymättömän vihan vallassa: »Mitä miehellä täällä on tekemistä?»
Palatessaan selitti Flora, että hänen perintönsä oli älykäs vanha nainen, hieman omituinen toisinaan ja »sai vastenmielisyyden muutamia kohtaan» — Flora näytti pikemmin ylpeilevän näistä erikoisuuksista kuin häpeävän niitä. Vapauduttuaan vanhan naisen pelottavasta läsnäolosta soi Clennam mielellään anteeksi hänen vikansa, koska hän oli houkutellut näkyviin Floran hyväsydämisyyden, joka tässä pääsi oikeuksiinsa. Arvaten, että Pancks kohta nostaisi ankkurin ja että patriarkka rupeaisi levolle, kertoi Clennam tahtovansa välttämättä käydä äitinsä luona ja kysyi Pancksilta, mihin päin hänen matkansa piti.
»Cityyn päin, sir», vastasi Pancks.
»Menemmekö yhdessä?» kysyi Arthur.
»Erittäin hauskaa», vastasi Pancks.
Tällä välin Flora jupisi hänen korvaansa vuolain katkonaisin lausein, että oli ollut aika ja että menneisyys kuitenkin oli ammottava kuilu ja ettei häntä, Clennamia, sitonut mikään kultainen kahle ja että hän, Flora, kunnioitti mr F:vainajan muistoa ja että hän oli kotona huomenna kello puoli kaksi ja että kohtalon päätökset olivat järkähtämättömät ja ettei hänestä ollut mikään vähimmin luultavaa kuin että hän, Clennam, kävelisi Gray's-Inn Gardensin luoteista puolta juuri kello neljä jälkeen puolenpäivän. Clennam koetti hyvästi heittäessään vilpittömästi antaa kättä nykyiselle Floralle — ei häipyneelle Floralle eikä merenneidolle — mutta Flora ei tahtonut, ei voinut ottaa sitä, hän oli täysin kykenemätön erottamaan itseänsä ja häntä heidän menneistä ja muuttuneista luonteistaan. Clennam lähti talosta surkeassa tilassa ja niin paljon entistä sekapäisempänä, että ellei hänen onnensa olisi toimittanut häntä hinaajahöyryn köyteen, olisi hän ensimmäisenä neljännestuntina ajelehtinut kuin lastu laineilla.
Toinnuttuaan raikkaassa ilmassa ja päästyään pois Floran läheisyydestä huomasi hän Pancksin painaltavan eteenpäin täydellä höyryllä, kalvaen niukkaa kynsilaiduntaan mikäli sitä vielä oli jäljellä ja tohahdellen tuon tuostakin, toinen käsi taskussa ja nukkainen hattu takaperin päässä; nämä toimitukset ja asenteet näyttivät muodostavan sen tilan, jossa hänen oli helpointa miettiä.
»Raikas ilta!» huomautti Arthur.