Jäätyään taas yksin huolenpitoa ja sääliä aiheuttaneen viime seikkailunsa jälkeen, vaipui hän tietysti mietteisiinsä. Eikä hän luonnollisestikaan voinut astella kymmentä minuuttia miettiessään muistamatta Floraa. Ja tämä taas välttämättä palautti mieleen hänen elämänsä kaikkine harhoineen ja vähäisine onnenhetkineen.
Tultuaan asuntoonsa istui hän sammuvan takan ääreen samoin kuin ennen oli seisonut ikkunan luona vanhassa huoneessaan, katsellen mustaa savupiippumetsää, ja loi katseensa synkkään polkuun, joka oli johtanut hänet tähän elämän kohtaan. Se oli pitkä, autio, tyhjä. Ei lapsuutta, ei nuoruutta, lukuunottamatta yhtä ainoata muistoa; ja sekin osoittautui tänä päivänä hulluudeksi.
Hänelle merkitsi onnettomuutta tämä, joka jollekulle muulle olisi saattanut olla vain joutava pikkuseikka. Sillä vaikka kaikki hänen kovat ja synkät muistonsa koeteltaissa pysyivät todellisuutena — ne sekä näyttivät että tuntuivat kankean paatuneilta eivätkä hiukkastakaan hellittäneet vanhaa julmaa ankaruuttansa — niin tämä hänen elämänsä ainoa hellä ja suloinen muisto ei kestänyt samaa koetusta, vaan häipyi olemattomiin. Tämän hän oli aavistanut edellisenä iltana uneksiessaan avoimin silmin; silloin hän ei vielä ollut tuntenut sitä, mutta nyt hän tunsi sen.
Hän oli uneksija siinä mielessä, että hänen sieluunsa oli syvälle juurtunut usko kaikkeen hienoon ja hyvään, jota vaille hänen elämänsä oli jäänyt. Hänet oli kasvatettu yksinkertaisuudessa ja kovassa työssä, ja se oli tehnyt hänestä jalon, anteliaan miehen. Hänet oli kasvatettu tylyydessä ja ankaruudessa, ja sen kautta hän oli saanut lämpimän ja myötätuntoisen sydämen. Hän oli kasvanut liian vaativassa ja pimeän röyhkeässä uskossa, joka sen sijaan että olisi muodostellut ihmisen Luojansa kuvan kaltaiseksi muovailikin Luojan erehtyvän ihmisen kuvan mukaan, ja tämä auttoi häntä pidättymään tuomitsemasta ketään ja teki hänen nöyrän sydämensä sääliväksi, toivorikkaaksi ja armeliaaksi.
Ja tämä varjeli häntä myös uikuttavasta raukkamaisuudesta ja julmasta itsekkäisyydestä, joka sentähden, ettei tämä onni tai tuo hyve ollut sattunut hänen pienelle polullensa tai tuottanut hänelle hyötyä, kohta uskoisi, ettei niitä ole olemassa maailman suuressa suunnitelmassa, vaan että missä ne näyttävät esiintyvän, ne supistuvat alhaisimpiin alkeisiin. Hänen sielunsa oli kyllä pettynyt, mutta liian voimakas ja raitis eksyäkseen tuollaiseen epäterveeseen ajattelutapaan. Jääden itse pimentoon saattoi se riemuita valosta ja ylistää sitä, kun näki sen paistavan muiden polulle.
Sentähden istui hän nyt sammuvan hiiloksen ääressä ja mietiskeli surullisena tietä, joka oli johtanut hänet tähän iltaan, kuitenkaan siroittelematta myrkkyä niille teille, joita myöten muut olivat siihen saapuneet. Oli todellakin surullista, että hän oli jäänyt vaille niin paljoa ja että hänen aina oli täytynyt niin kaukaa etsiä itselleen jonkinlaista tukea ja toveria yksinäisen elämänsä tiellä. Hän tuijotti tuleen, josta liekki sammui, hehku kalpeni, hiilos hiipui ja harmaat hiilet hajosivat tuhkaksi, ja ajatteli: »Kohtapa muutun minäkin näin asteittain ja häviän elämästä!»
Näin hänen muistellessaan elämäänsä tuntui siltä kuin hän kiipeäisi alas vihreästä, kukkia ja hedelmiä kantavasta puusta ja kuin jokainen oksa hänen lähestyessään kuihtuisi ja katkeaisi.
»Mitä olen saavuttanut elämäni aikana, kun nyt muistelen sitä, alkaen aikaisimman nuoruuteni onnettomasta sorronalaisuudesta, muistelen ankaraa, rakkaudetonta kotiani, matkaani vieraalle maalle, pitkällistä maanpakolaisuuttani, kotiinpaluutani, äitini vastaanottoa, seurusteluani hänen kanssaan ja viimein tätä iltapäivää sekä Flora-parkaa», sanoi Arthur Clennam, »mitä olen saavuttanut, mitä minulla siitä on tallella?»
Hänen ovensa avautui hiljaa, ja hän hämmästyi seuraavia sanoja, jotka tulivat kuin vastaukseksi hänen kysymykseensä:
»Pikku Dorrit.»