He palasivat taas Marshalsean portille aikoen odottaa siinä siksi,
kunnes portti avattaisiin, mutta ilma oli niin raakaa ja kylmää, että
Pikku Dorritin täytyi pysytellä liikkeellä, taluttaen puolinukkuvaa
Maggya.
Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän siellä valoa ja oven olevan auki, jonkatähden hän nousi portaita ylös ja vilkaisi ovelta sisään.
»Kuka siellä?» huusi kookas vanha mies, joka juuri asetti yömyssyä päähänsä ikäänkuin aikoen ruveta makuulle johonkin holviin.
»Ei juuri kukaan, sir», vastasi Pikku Dorrit.
»Seis!» huusi mies. »Antakaas kun katson teitä!»
Pikku Dorritin, joka jo oli ollut aikeissa lähteä ulos, täytyi nyt palata ja ilmestyä suojatteineen vanhan miehen eteen.
»Arvasin sen!» sanoi tämä. »Kyllä tunnen teidät!»
»Olemme usein nähneet toisemme», sanoi Pikku Dorrit tuntien hänet suntioksi tai vahtimestariksi tai kirkonvartijaksi tai mikä hän lienee ollut, »kun olen ollut täällä kirkossa».
»Enemmänkin vielä, tiedättekö, meillä on teidän syntymänne merkittynä kirkonkirjaamme; te kuulutte meidän merkillisyyksiimme.»
»Todellako?» ihmetteli Pikku Dorrit.