»Mitä, hyvä Jumala!» huudahti toinen peräytyen, »tehän olette nainen!»
»Älkää olko millännekään!» rauhoitti Pikku Dorrit, tarttuen toisen käsiin, jotka olivat kiireesti päästäneet hänen omansa irti. »En minä pelkää teitä.»
»Teidän olisi parempi pelätä minua», vastasi nainen. »Eikö teillä ole äitiä?»
»Ei.»
»Eikä isää?»
»Kyllä, hyvin hyvä isä.»
»Menkää kotiin hänen luoksensa ja pelätkää minua. Päästäkää minut.
Hyvää yötä!»
»Minun täytyy kiittää teitä ensin; antakaa minun puhua teille, kuin jos olisin lapsi.»
»Ette voi tehdä sitä», vastasi nainen. »Olette hyvä ja viaton, mutta ette voi katsella minua lapsen silmillä. En olisi ikinä koskenut teihin, ellen olisi luullut teitä lapseksi.» Ja oudosti, rajusti huudahtaen riensi hän tiehensä.
Taivaalla ei vielä ollut tietoa päivästä, mutta sensijaan kajahtelevilla katukivillä; vaunut, rattaat ja vankkurit kulkea kolistelivat niitä pitkin, työmiehet riensivät erilaisiin toimiinsa, aikaisia liikkeitä availtiin, kauppa alkoi torilla, ja virranrannalla oli liikettä. Koittava päivä tuntui lepattavissa lyhdynvaloissa, jotka loistivat himmeämmin kuin muina aikoina, se tuntui myös lisääntyneenä kirpeytenä ilmassa ja yön aavemaisessa häipymisessä.