»Mitä aiotte tehdä tuolle lapselle?» kysyi hän Maggylta.
Hän oli nuori — aivan liian nuori ollakseen täällä, sen taivas tietäköön — eikä hän ollut ruma eikä turmeltuneen näköinen. Hän puhui karkeasti, muttei luonnostaan karkealla äänellä; siinä oli jonkinlaista musikaalista sointuakin.
»Mitä aiotte tehdä itsellenne sitten?» ärähti Maggy keksimättä parempaa vastausta.
»Ettekö näe sitä sanomattakin?»
»Enpä luule näkeväni», vastasi Maggy.
»Surmata itseni. Nyt olen vastannut teille, vastatkaa nyt minulle. Mitä aiotte tehdä lapselle?»
Otaksuttu lapsi piti päänsä painuksissa lähellä Maggya.
»Poloinen!» sääli nainen. »Eikö teillä ole sydäntä rinnassanne, kun kuljetatte häntä julmilla kaduilla tähän aikaan? Eikö teillä ole silmiä nähdäksenne, kuinka hieno ja hento hän on? Eikö teillä ole älyä (eikä sitä näy paljon olevankaan), kun ette tuon enempää sääli tätä värisevää, kylmää kätöstä?»
Nainen oli tullut kadun poikki heidän luoksensa ja piteli kätöstä omissaan, hieroen sitä. »Suutele onnetonta haaksirikkoista, lapseni», pyysi hän kumartuen hänen puoleensa, »ja kerro, mihin hän vie sinut».
Pikku Dorrit kääntyi häneen päin.