Arthur Clennam antoi heidän kulkea kadunkulman ohi, ennenkuin alkoi seurata heitä etäältä; hänellä ei suinkaan ollut aikomusta toista kertaa tunkeutua Pikku Dorritin yksityisoloihin, mutta hän teki sen vain rauhoittaakseen itseään tiedolla, että tyttö oli turvassa siinä ympäristössä, johon oli tottunut. Hän näytti niin pieneltä, heikolta ja avuttomalta kosteassa, harmaassa yöilmassa, siinä keveästi liidellessään kömpelösti kompuroivan suojattinsa varjossa, että Clennam, jonka sydän oli täynnä sääliä ja joka oli tottunut pitämään Pikku Dorritia karkeasta maailmasta erillään olevana lapsena, olisi mielellään nostanut hänet syliinsä ja kantanut hänet perille saakka.
Jonkun ajan kuluttua saapui hän pääkadulle, jonka varrella Marshalsea sijaitsi, ja Clennam näki hänen hiljentävän vauhtiansa ja poikkeavan eräälle sivukadulle. Clennam pysähtyi, tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta seurata heitä edemmäksi, ja lähti vitkalleen takaisin. Hänellä ei ollut epäilystä sinnepäinkään, että he olivat vaarassa jäädä taivasalle aamuun saakka; hänellä ei ollut aavistustakaan totuudesta ennenkuin paljoa, paljoa myöhemmin.
»Mutta», sanoi Pikku Dorrit, kun he pysähtyivät pilkkopimeässä olevan kurjan asunnon eteen, josta ei kuulunut luiskahdustakaan, kun he kuuntelivat ovella, »tämä on hyvä asunto sinulle, Maggy, eikä meidän pidä tuottaa heille harmia. Siispä koputamme vain kaksi kertaa eikä kovin äänekkäästi, ja elleivät he herää, niin täytyy meidän kuljeksia aamuun saakka.»
Pikku Dorrit koputti yhden kerran, varovasti, ja kuunteli. Pikku Dorrit koputti toisen kerran, varovasti, ja kuunteli. Kaikki pysyi suljettuna ja äänettömänä. »Maggy, meidän täytyy nyt koettaa parastamme, ystäväni. Meidän täytyy olla kärsivällisiä ja odottaa päivää.»
Oli pimeä, kylmä yö ja kostea tuuli puhalsi, kun he palasivat pääkadulle ja kuulivat kellojen lyövän puolta kahta. »Viiden ja puolen tunnin päästä jo voimme mennä kotiin», lohdutteli Pikku Dorrit. Kodista puhuen oli luonnollista mennä katsomaan sitä, koska se oli aivan lähellä. He menivätkin suljetulle portille ja kurkistivat pihaan. »Toivon, että hän nukkuu hyvin», sanoi Pikku Dorrit suudellen yhtä portintankoa, »eikä kaipaa minua!»
Portti oli niin tuttu ja tuntui melkein toverilta, että he asettivat Maggyn korin yhdelle nurkalle istuimeksi ja painautuen lähelle toisiaan, leväten siinä jonkun aikaa. Kun katu oli tyhjä ja hiljainen, ei Pikku Dorrit pelännyt mitään; mutta kun hän kuuli askeleita jossakin tai näki katulyhtyjen alla liikkuvan varjon, pelästyi hän⁻ ja kuiskasi: »Maggy, näen jonkun tulevan. Tule pois!» Maggy heräsi silloin enemmän tai vähemmän kärtyisenä, ja he kävelivät hiukan ja palasivat sitte paikalleen.
Niin kauan kuin syöminen oli uutta ja hauskaa, pysyi Maggy hyvällä tuulella. Mutta kun se menetti viehätyksensä, alkoi hän nurista kylmyyden tähden, värisi ja vikisi. »Pian se on ohi, rakkaani», lohdutti Pikku Dorrit kärsivällisesti. »Oh, kyllähän teidän kelpaa, pikku äiti», vastasi Maggy, »toista on minun raukan, joka olen vasta kymmenen vuoden vanha». Viimein, yösydännä, kun katu oli aivan hiljainen, asetti Pikku Dorrit Maggyn raskaan pään rinnoilleen ja tyynnytti hänet uneen. Ja näin istui hän vankilan portilla, kun ei ketään näkynyt liikkeellä, katseli ylös tähtiin ja näki pilvien rajulla vauhdilla kiitävän heidän yllään — siinä oli Pikku Dorritin kutsujen tanssi.
»Jospa nyt olisimmekin kutsuissa!» ajatteli hän kerran, istuessaan siinä. »Jospa olisikin valoisaa ja lämmintä ja kaunista ja talo olisi meidän omamme ja rakas isäparkani olisi sen isäntä eikä olisi milloinkaan elänyt näiden muurien sisäpuolella! Ja jospa mr Clennam olisi vieraanamme ja tanssisimme kauniin soiton mukaan ja olisimme kaikki niin iloisia ja huolettomia kuin suinkin. Mitähän jos —» Ja hänen mielikuvitukselleen avautui sellaisia näköaloja, että hän jäi unelmiinsa vaipuneena tuijottamaan tähtiin, kunnes Maggy taas alkoi öristä ja tahtoi nousta kävelemään.
Kello löi kolme ja puoli neljä, ja he olivat kulkeneet London Bridgen yli. He olivat kuulleet vuoksiaallon kohisevan tokeita vastaan, olivat katselleet kauhun valtaamina alas virran yllä leijailevaa synkkää sumua, olivat nähneet veden pinnalla pieniä valoläikkiä, siltalyhdyn heijastamia, jotka kiiluivat kuin paholaisen silmät ja vaikuttivat kammottavan lumoavasti synnin ja kurjuuden uhreihin. He olivat hätkähtäneet sivuuttaessaan kodittomia, jotka viruivat kokoon kyyristyneinä nurkkauksissa, olivat juosseet juopuneita pakoon, säikähtäneet hiipiviä miehiä, jotka viheltelivät ja vihjailivat toisilleen kadunkulmissa tai juoksivat täyttä vauhtia. Vaikka Pikku Dorrit kaikkialla oli johtajana ja ohjaajana, oli hän kuitenkin riippuvinaan Maggyssa ja turvautuvinaan häneen, kerrankin hyötyen lapsellisesta ulkomuodostaan. Ja useammin kuin kerran kuului heidän tiellään meluavasta tai hiiviskelevästä parvesta ääni kehoittavan tovereita antamaan »vaimon lapsineen kulkea rauhassa».
Näin oli vaimo lapsinensa kulkenut ja kierrellyt, ja kellot olivat torneissa lyöneet viisi. He astelivat hitaasti itää kohti ja alkoivat jo aavistella kalpeata päivänkoittoa, kun muudan vaimo tuli heidän jäljessään.