»Pyydän», rauhoitti Clennam, »älkää olko niin suruissanne. Älkää, älkää, Pikku Dorrit! Olemmehan aivan selvillä tästä asiasta nyt!»
»Kiitos, sir, kiitos! Olen koettanut pidättäytyä sanomasta tätä; olen ajatellut sitä yötä ja päivää; mutta kun sain varman tiedon siitä, että tulisitte taas käymään, niin päätin puhua kanssanne. Ei siksi, että häpeäisin hänen tähtensä», hän kuivasi kiireesti kyynelensä, »mutta siksi, että tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu ja rakastan häntä ja olen hänestä ylpeä».
Kevennettyään mielensä tästä kuormasta oli Pikku Dorrit hermostuneen innokas lähtemään. Maggy oli aivan hereillä nyt ja töllisteli edempää hedelmiä ja kakkuja tirskuen ja nauttien jo edeltäpäin herkuista; Clennam keksi hyvän keinon haihduttaakseen keskustelun jälkitunnelman kaataessaan Maggylle lasillisen viiniä, jonka tämä, särpi, tuon tuostakin äänekkäästi maiskuttaen ja painaen kättään kurkulleen ja kehuskellen, silmät kovin pullollaan: »Oi, eikös tää ole hyvää! Ihan kuin sairaalassa!» Hänen juotuaan lasinsa pohjaan ja lopetettuaan ylistysvirtensä, kehoitti Clennam häntä täyttämään korinsa (Maggy ei milloinkaan liikkunut ilman koria) kaikella syötävällä, mitä pöydältä löytyi, ja erikoisesti varomaan jättämästä mitään tähteitä. Maggyn huvi tätä tehdessä ja hänen pikku äitinsä ilo siitä, että Maggylla oli hauskaa, oli oloihin nähden paras käänne, minkä edellinen keskustelu saattoi saada.
»Mutta portit ovat jo aikoja sitten kiinni», huomautti Clennam, joka äkkiä muisti sen. »Minnekä te menette?»
»Minä menen Maggyn asuntoon», vastasi Pikku Dorrit.
»Siellä olen kyllä turvassa, ei minulla ole mitään hätää.»
»Minun täytyy saattaa teidät sinne», päätti Clennam. »En voi sallia teidän mennä yksin.»
»Kyllä, minä pyydän teitä, antakaa meidän vain mennä kahden. Älkää tulko mukaan», pyysi Pikku Dorrit.
Hän oli niin tosissaan, että Clennam katsoi hienotunteisimmaksi olla pakottautumatta hänen seuraansa, ja varsinkin, koska hän hyvin arvasi, että Maggyn asunto oli alkuperäisintä laatua. »Tule, Maggy», sanoi Pikku Dorrit hilpeästi, »kyllä me selviämme; osaammehan me sinne nyt, Maggy?»
»Kyllä, kyllä, pikku äiti, kyllä me osaamme», tirskui Maggy. Ja he läksivät. Ovella kääntyi Pikku Dorrit vielä sanomaan: »Jumala silmätköön teitä!» Hän sanoi sen hyvin hiljaa, mutta ehkä kuuluivat hänen sanansa taivaaseen — kuka tietää — yhtä selvästi kuin kokonainen tuomiokirkon kuoro.