»Niin, kyllä.»
»Olitte niin hyvä ja huomaavainen, että kirjoititte hänelle ja ilmoititte tulevanne huomenna.»
»Oh, eihän se mitään ollut. Kyllä.»
»Voisitteko arvata», kysyi Pikku Dorrit liittäen pienet kätensä lujasti yhteen ja katsoen häneen koko totinen sielunsa silmissä, »mitä aion pyytää, ettette tekisi».
»Luulen voivani. Mutta saatan erehtyä.»
»Ei, ette te erehdy», vakuutti Pikku Dorrit, pudistaen päätänsä. »Jos se on aivan välttämätöntä, niin ettemme voi muuten tulla toimeen, niin antakaa minun pyytää sitä teiltä.»
»Kyllä — kyllä.»
»Älkää rohkaisko isää pyytämään. Älkää olko ymmärtävinänne, jos hän pyytäisikin. Älkää antako hänelle. Säästäkää hänet siltä, niin voitte saada hänestä paremman käsityksen.»
Clennam vastasi — ei aivan selvällä äänellä, kun hän näki kyynelten kimmeltävän tytön tuskaisissa silmissä — että hän pitäisi tyttären toivomusta pyhänä.
»Te ette tiedä, millainen hän on», sanoi Pikku Dorrit, »ette tiedä, millainen hän oikeastaan on. Kuinka voisittekaan, kun näette hänet nyt näin äkkiä, rakkaan isäni, ettekä ole seurannut häntä vähitellen ja asteittain, kuten minä. Olette ollut niin hienon ja todellisen hyvä meille, jonkatähden tahtoisin, että ennen kaikkea teillä olisi hyvä käsitys isästäni. Ja minä en jaksa kestää», huudahti Pikku Dorrit ja peitti kyyneleensä käsillään, »en jaksa ajatella, että juuri te jouduitte näkemään hänen ainoan alennuksensa».