VIIDESTOISTA LUKU
Mrs Flintwinch näkee taas unta
Raihnainen vanha talo Cityssä nojasi nokiviitta yllään rappeutuneihin ja kuluneihin kainalosauvoihinsa eikä tuntenut minkäänlaisia terveyden tai hilpeyden väliaikoja, tapahtuipa mitä hyvänsä. Jos aurinko joskus sattui siihen, hipaisi se sitä vain yhdellä säteellä, joka jo puolen tunnin kuluttua siirtyi pois; jos kuun valo lankesi siihen, loi se vain muutamia läikkiä sen synkälle takille ja teki sen entistä surkeamman näköiseksi. Tähdet tietysti katselivat sitä kylmästi, kun sumu, pilvet ja savu sen sulkivat, ja kaikki rumat säät pysyivät sille harvinaisen uskollisina. Niinikään viipyivät aina sade ja rakeet, huurre ja kaste sen synkällä alueella senkin jälkeen, kun ne jo muualta olivat hävinneet; mitä lumeen tulee, niin vielä viikkoja senjälkeen, kun se muualla oli muuttunut keltaisesta mustaksi, se täällä itkeskeli kurjan elämänsä sammuksiin. Muita uskollisia ystäviä ei talolla ollut. Katumelukin, pyörien kolina kiveyksellä, syöksähti vain ohimennen porttikäytävään ja kohta ulos, niin että kuuntelevasta mrs Afferysta tuntui kuin hän olisi kuuro ja saisi vain hetkellisinä välähdyksinä kuulonsa takaisin. Samoin oli viheltämisen, laulamisen, nauramisen ja kaikkien muiden rattoisten ihmisellisten ääntelyjen laita. Ne vain pistäytyivät portin aukossa ja jatkoivat sitte matkaansa.
Takkavalkean ja kynttilän valon vuorottelu mrs Clennamin huoneessa tuotti suurimman vaihtelun talon kuolleessa yksitoikkoisuudessa. Hänen molemmissa pitkissä kapeissa ikkunoissaan paistoi valo synkkänä yötä ja päivää. Joskus harvoin se leimahti liekkiin intohimoisena samoin kuin hän itsekin; mutta enimmäkseen se paloi tukahutettuna ja hillittynä, kuten hän itsekin, kalvaen ja kuluttaen itseään tasaisesti ja vitkaan. Lyhyiden talvipäivien hitaina hetkinä, kun hämärä saapui jo aikaisin iltapäivällä, ilmestyi porttikäytävän toisella puolen olevalle seinälle vääntyneitä varjokuvia hänestä itsestään pyörätuoleineen, mr Flintwinchistä, niska väärässä, ja mrs Afferysta, joka kulki edestakaisin; varjot liehuivat seinällä kuin suuren taikalyhdyn kuvat. Kun huoneeseen sidottu potilas asettui yölevolle, hävisivät ne vähitellen, mrs Afferyn suurentunut varjo, joka koko ajan liehui edestakaisin, viimeiseksi, kunnes se lopullisesti liukui ilmaan, aivan kuin lähtien jonnekin noidanlentoon. Sitte paloi yksinäinen kynttilä liikkumattomana aamunkoittoon saakka, jolloin sen loisto kalpeni, kunnes se viimein tykkänään sammui mrs Afferyn hengähdyksen vaikutuksesta, kun hän laskeutui unen taikamailta.
Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen valkea olikin oikeastaan majakkatuli, joka kutsui jotakuta, ehkäpä odottamattominta ja vähimmin luultavaa jotakuta maailmassa, tulemaan siihen paikkaan, jonne hänen täytyi tulla! Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen kynttilänvalo olikin oikeastaan vartiotuli, joka paloi täällä joka yö siihen saakka, kunnes eräs määrätty tapahtuma oli ohi ja vartioaika päättynyt! Kukahan niistä lukemattomista matkamiehistä, jotka auringon ja tähtien alla kiipeilivät pölyisiä rinteitä ja vaelsivat väsyttäviä tasankoja pitkin, matkasivat maitse ja matkasivat meritse, tulivat ja menivät ihmeellisesti, tavatakseen toinen toisensa, vaikuttaakseen ja vastavaikuttaakseen toinen toisiinsa — kukahan tästä laumasta, aavistamatta tiensä päätä, varmasti oli matkalla tänne?
Aika sen näyttää. Elämän suurella valtatiellä vaeltaa matkamiehiä, joiden päämäärät ovat ihmeellisen erilaisia: kunnia-asema ja häpeäpaalu, kenraalinvirka ja rumpalin toimi, päärin hautapatsas Westminster Abbeyssa ja merimiehen lepoverkko syvyyden pohjassa, piispanhiippa ja vaivaistalo, ministeriö ja hirsipuu, valtaistuin ja giljotiini; aika vasta osoittaa, minne kukin on määrätty kulkemaan.
Erään talvisen iltapäivän hämärässä näki mrs Flintwinch, jota koko päivän oli nukuttanut, tällaisen unen:
Hän oli olevinaan keittiössä valmistamassa teetä ja istui, jalat uuninristikolla ja hameenliepeet käärittyinä ylös, lämmittelemässä takan keskipalkalla kokoonlysähtäneen valkean ääressä, jonka kummallakin puolen ammotti kylmä, musta kuilu. Siinä istuessaan ja mietiskellessään kysymystä, eikö elämä muutamille ihmisille ollut kerrassaan typerä keksintö, oli hän säikähtävinään takanaan kuuluvaa äkillistä melua. Hän oli muistavinaan pelästyneensä edellisellä viikolla samanlaista melua, joka hänen mielestään oli kovin salaperäistä laatua — jonkinlaista ratinaa ja kolme, neljä nopeata, kiireellistä askeleiden kaltaista kolahdusta; samalla oli hän tuntevinaan tärähdyksen tai narahduksen sydämessään, ikäänkuin askeleet olisivat tärisyttäneet lattiata tai kuin kaamea käsi olisi koskettanut häntä. Tämä oli herättävinään hänessä eloon erään vanhan pelon, että talossa kummitteli, ja hän oli kiitävinään keittiön portaita ylös, tietämättä miten, päästäkseen vain ihmisten ilmoille.
Mistress Affery oli, päästyään eteiseen, näkevinhän herransa ja miehensä konttorin oven olevan auki ja huoneen tyhjän. Hän meni aukiratkotun ikkunan ääreen katuoven viereiseen pieneen huoneeseen tyynnyttääkseen sykkivää sydäntään katselemalla ikkunasta eläviä olentoja, joita liikkui kummittelevan talon ulkopuolella. Silloin oli hän näkevinhän porttikäytävän vastaisella seinällä molempien ovelien varjot keskustelemassa toistensa kanssa. Hän oli silloin nousevinaan yläkertaan, kengät kädessä, osaksi ollakseen lähempänä ovelia, jotka kyllä pitivät puolensa useimpia kummituksia vastaan, ja osaksi kuunnellakseen, mistä he puhuivat.
»Älkää tulkokaan puhumaan minulle joutavuuksianne», sanoi mr
Flintwinch. »En siedä sitä teiltä.»