»Mitä aiotte tehdä Pikku Dorritille? Aiotteko iankaikkisesti antaa hänen käydä täällä ompelemassa, iankaikkisesti tulla tänne teetä juomaan, kulkea tätä väliä samalla tavalla iankaikkisesti?»
»Kuinka voitte puhua 'iankaikkisuudesta' minunkaltaiselleni rammalle? Eikö meitä ole niitetty kuin pellon heinää, ja eikö viikate kaatanut minua ja monta muuta sitten? Ja siitä saakka olen virunut täällä odotellen, että minut korjattaisiin latoon.»
»Niin, niin! Mutta sillä aikaa kun te olette virunut täällä — ette kuolemaisillanne — ette sinnepäinkään — on niitetty joukoittain lapsia, nuorisoa, kukoistavia naisia ja voimakkaita miehiä ja korjattu latoihin; ja te makaatte yhä siinä, ette edes pahasti muuttuneenakaan. Te ja minä elämme vielä kauan. Kun sanon iankaikkisesti, tarkoitan (vaikken ole runollinen) koko meidän elämämme aikaa.» Mr Flintwinch antoi tämän selityksen erittäin rauhallisesti ja odotti rauhallisesti vastausta.
»Niin kauan kuin Pikku Dorrit on hiljainen ja ahkera ja tarvitsee sen vähäisen avun, jonka minä voin hänelle antaa, ja ansaitsee sen, niin kauan kai hän, ellei itse omasta tahdostaan vetäydy pois, saa käydä täällä, jos minulle elonpäiviä suodaan.»
»Eikö muuta?» kysyi Flintwinch pyyhkäisten suutansa ja leukaansa.
»Mikä muu tulisi kysymykseen? Mikäs muu voisi tulla kysymykseen?» huudahti mrs Clennam tuiman ihmettelevään tapaansa.
Mrs Flintwinch uneksi, että he parin kolmen minuutin ajan tuijottivat' toisiinsa, kynttilä välissään, ja että hän sai sen käsityksen, että he tuijottivat toisiinsa erikoisen tutkivasti.
»Satutteko tietämään, mrs Clennam», kysyi sitten hänen herransa ja miehensä paljoa matalammalla äänellä ja sellaisella äänenpainolla, joka ei tuntunut olevan oikeassa suhteessa kysymyksen yksinkertaiseen sisältöön, »missä hän asuu?»
»En.»
»Tahtoisitteko — no niin, tahtoisitteko tietää sen?» kysyi Jeremiah hypähtäen aivan kuin aikoisi hyökätä toisen kimppuun.