»Mitä kuuluu, mr Doyce?» kysyi Clennam saavuttaen hänet. »Hauska tavata teitä taas ja terveellisemmässä paikassa kuin verukevirastossa.»
»Kas, mr Meaglesin ystävä!» huudahti pahantekijä heräten laskelmistaan, joita oli ollut tekemässä, ja ojentaen kätensä. »Hauska tavata teitä, sir. Suokaa anteeksi, että olen unohtanut nimenne.»
»Kyllä mielelläni. Se ei ole mikään kuuluisa nimi. Se ei ole Barnacle.»
»Ei, ei», nauroi Doyce. »Ja nyt minä muistankin sen. Clennam se on.
Mitä kuuluu, mr Clennam?»
»Toivon hiukan», sanoi Arthur heidän jatkaessaan yhdessä matkaansa, »että meillä on sama päämaali, mr Doyce».
»Nimittäin Twickenhamko?». vastasi Daniel. »Sepä hauskaa kuulla.»
He tulivat pian tuttavallisiksi ja lyhensivät matkaansa keskustelemalla erilaisista asioista. Kekseliäs pahantekijä oli erittäin vaatimaton ja älykäs, joka, vaikka olikin kansanmies, oli liiaksi tottunut yhdistämään aatteiden omaperäisyyttä ja rohkeutta niiden toteuttamisen vaatimaan kärsivällisyyteen ja huolellisuuteen, ollakseen missään suhteessa tavallinen mies. Aluksi oli vaikeata johtaa häntä puhumaan itsestänsä, ja hän torjui Arthurin yritykset siihen suuntaan myöntämällä ohimennen vain, että hän kyllä oli tehnyt tämän ja tuon, että se ja se oli hänen käsialaansa ja että hän oli keksinyt sellaisen ja sellaisen, mutta tämähän kuului hänen ammattiinsa, nähkääs, ammattiinhan se kuului, kunnes hän vähitellen huomasi, että hänen toverinsa oli todella huvitettu hänen kertoessaan itsestään, jolloin hän taipui avomielisesti tyydyttämään toisen tiedonhalua. Ja silloin kävi selville, että hän oli hevosenkengitäjän poika pohjois-Englannista ja että leskeksi jäänyt äiti ensin oli pannut hänet lukkosepän, oppiin; täällä hän oli »sattunut keksimään muutamia pikkuasioita» lukkojen valmistuksessa, jonka johdosta hän oli saanut vapautuksen, työsopimuksestaan sekä rahalahjan; se teki hänelle sitten mahdolliseksi toteuttaa hartaan toivomuksensa työskennellä mekaanikon työpajassa; täällä oli hän sitten seitsemän vuoden aikana ahertanut ankarasti, opiskellut ankarasti ja elänyt ankaraa elämää. Tämän ajan kuluttua oli hän työskennellyt viikkopalkalla »verstaassa» toiset seitsemän tai kahdeksan vuotta, jonka jälkeen oli lähtenyt Clyden rantamille, opiskellut, viilannut ja takonut siellä, lisäten sekä tietojaan että taitojaan, vielä kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Hänen täällä ollessaan oli hänelle tarjottu Lyonissa paikka, jonka hän otti vastaan; sieltä hänet oli kutsuttu Saksaan ja täältä Pietariin, jossa hänellä oli ollut hyvä menestys — parempi kuin missään muualla. Kuitenkin oli hänellä, tietysti, ollut kotimaa mielessä ja halu saada siellä tunnustusta sekä palvella sitä, mikäli kykeni, mieluummin kuin vierasta maata. Ja niin oli hän palannut kotiin. Ja täällä hän oli perustanut liikkeen, tehnyt keksintöjä ja käyttänyt niitä, uurtanut itselleen uran, kunnes hänet kahdentoista vuoden herkeämättömän palveluksen ja virastoissa juoksun jälkeen kirjoitettiin suuren brittiläisen kunnialegioonan, verukevirastossa tiuskaisten torjuttujen legioonan kirjoihin ja hän sai rintaansa suuren brittiläisen ritariston ansiomerkin, Barnaclein ja Stiltstalkingien ansiottomuusmerkin.
»Olipa vahinko, että ollenkaan käänsitte ajatuksenne sille ladulle, mr
Doyce», sanoi Clennam.
»Totta kyllä, sir, ainakin jossakin määrin. Mutta minkäs ihminen kohtalolleen voi? Jos hänelle sattuu sellainen onnettomuus, että hän keksii jotakin, mikä voisi hyödyttää isänmaata, täytyy hänen kantaa sen seuraukset.»
»Eikö olisi parempi jättää se sikseen?» kysyi Clennam.