Mrs Afferylla ei ollut halua lukemiseen, eikä synkässä huoneessa ollut kylliksi valoa, jotta hän olisi nähnyt ommella, jos hänellä olisi ollutkin taipumusta siihen; sentähden hän joka ilta istui pimennossa, josta hän tuon tuostakin oli ilmestynyt Arthurin kotiinpaluuiltana ja hautoi mielessään hurjia mietteitä ja arveluja emännästään, miehestään ja talossa kuuluvista äänistä ja kahinasta. Kesken hirvittäviä hartaudenharjoituksia vetivät nämä mietteet mrs Afferyn katseet ovelle, aivan kuin hän odottaisi jonkun pimeän olennon ilmestyvän sieltä noina sopivina hetkinä neljänneksi heidän seuraansa.
Muuten ei Affery milloinkaan sanonut eikä tehnyt mitään, joka olisi vetänyt ovelien erikoisen huomion hänen puoleensa, paitsi jonkun kerran, tavallisesti maatapanon rauhallisina hetkinä, jolloin hän saattoi äkkiä hyökätä esille pimeästä nurkastaan ja kuiskata kauhistunein kasvoin mr Flintwinchille, joka luki sanomalehtiä mrs Clennamin pienen pöydän läheisyydessä:
»Kuule, Jeremiah! Kuuntele! Mitä melua tuo on?»
Tällöin melu, jos sellaista oli kuulunutkaan, tavallisesti taukosi, ja mr Flintwinch ärähti ja kääntyi kiivaasti hänen puoleensa, aivan kuin vaimo olisi hetkeksi pelästyttänyt hänetkin vasten hänen tahtoaan: »Affery, eukko, sinun pitää saada lääkeryyppy, eukko, aimo lääkeryyppy! Olet taas uneksinut!»
KUUDESTOISTA LUKU
Ei kenenkään heikkous
Kun aika tuli, jolloin Clennamin piti uudistaa tuttavuutensa Meaglesin perheen kanssa, lähti hän, noudattaen Bleeding Heart Yardissa mr Meaglesin kanssa tekemäänsä sopimusta, eräänä lauantaina Twickenhamia kohden, jossa mr Meaglesilla oli pieni maalaisasumus. Koska ilma oli kaunis ja kuiva ja kaikki englantilaiset tiet erinomaisen mielenkiintoisia hänelle, joka oli ollut kauan poissa, lähetti hän laukkunsa diligenssissä ja lähti astelemaan jalkaisin. Kävelymatka itsessään oli hänelle uutta huvia ja sellaista, josta hän harvoin oli saanut nauttia kaukana vieraalla maalla.
Hän kulki Fulhamin ja Putneyn kautta saadakseen huvin käyskennellä nummella. Siellä oli kirkasta ja säteilevää, ja päästyään näin pitkälle matkallaan Twickenhamiin, huomasi hän myös päässeensä hyvän taipaleen matkallaan ilmavampia, aineettomampia päämääriä kohden. Ne olivat nopeasti kohonneet hänen näköpiiriinsä terveellisen liikunnan ja hauskan tien vaikutuksesta. Ei ole helppoa kävellä maalla mietiskelemättä jotakin. Ja hänellä oli riittävä määrä ratkaisemattomia kysymyksiä mietittävänään, vaikka olisi kävellyt maailman ääriin.
Ensiksikin kysymys, joka harvoin poistui hän mielestään, kysymys, mitä hän nyt alkaisi tehdä, mihin toimeen antautuisi, miltä haaralta olisi paras hakea elämäntehtävää. Hän ei suinkaan ollut rikas, ja jokainen päättämättömyydessä ja toimettomuudessa kulunut päivä lisäsi hänen perintönsä hänelle tuottamaa tuskaa ja huolta. Joka kerta, kun hän aikoi suunnitella perintönsä suurentamista tai säästöön panemista, palasi hänen epäluulonsa, että jollakulla oli tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen suhteensa, joita hänen oikeudentuntonsa ei saanut jättää huomioonottamatta; ja tässä jo riitti miettimisen aihetta pisimmällekin kävelyretkelle. Sitten oli kysymys äidin, jonka hän tapasi useita kertoja viikossa, ja hänen välisestään suhteesta; se oli nyt tasainen ja sovinnollinen, muttei suinkaan luottavainen. Pikku Dorrit oli vallitsevana ja pysyvänä ajatuksen aiheena; miettiessään omia olojaan yhteydessä hänen tarinansa kanssa Arthur tajusi, että tämä pieni olento oli ainoa henkilö, joka liittyi häneen, toiselta puolen viattoman luottavaisuuden, toiselta hellän suojeluksen siteillä, myötätunnon, kunnioituksen, epäitsekkään mielenkiinnon, kiitollisuuden ja säälin siteillä. Ajatellessaan häntä ja mahdollisuutta, että hänen isänsä pääsisi vankeudesta kuoleman vapauttavan käden kautta — tätä hän piti ainoana ajateltavana olojen muutoksena, joka antaisi hänelle tilaisuuden olla Pikku Dorritille sellaisena ystävänä, joksi hän tahtoikin tulla, muuttaen hänen elämäntapansa kokonaan, tasoittaen hänen kivikkoisen tiensä ja antaen hänelle oikean kodin — ajatellessaan näin Clennam kuvitteli hänet, poloisen rauhaan päässeen Marshalsean lapsen, ottotyttärekseen tulevaisuudessa. Jos hänellä lopuksi vielä oli Twickenhamia koskeva ajatuksenaihe, oli se niin epämääräinen, että se miltei muodosti vain vallitsevan ilmapiirin, jossa nämä muut aiheet liikkuivat.
Hän oli kulkenut nummen poikki ja oli juuri jättämäisillään sen taaksensa, kun saavutti erään henkilön, joka jonkun aikaa oli astunut hänen edellänsä ja jonka hän nyt, lähelle päästyään, luuli tuntevansa. Hän päätteli niin jostakin pään asennossa huomattavasta piirteestä ja vartalon miettiväisettä ilmaisevista liikkeistä, kulkijan astuessa jotenkin ripeästi eteenpäin. Mutta kun mies — sillä kulkija oli mies — työnsi hattunsa takaraivolle ja pysähtyi tarkastamaan jotakin edessään olevaa esinettä, tunsi hän Daniel Doycen.