»Ah!» vastasi mr Meagles. »Siinä oli näköalaa, eikö ollutkin? En ole ihastunut sotilashallitukseen, mutta en panisi pahaksenikaan, jos. joskus täältä naapuristosta kuuluisi jokunen — jokunen vain — ‘allons' ja 'marchons'. Täällä on hiivatin hiljaista.»
Pitäen tällaisen ylistyspuheen syrjäiselle kotikolkalleen ja pudistaen epäilevästi päätänsä saattoi mr Meagles vieraansa sisälle. Talo oli kylliksi avara, ei liikaa; se oli yhtä kaunis sisältä kuin ulkoakin, hyvin järjestetty, mukava ja kodikas.
Jälkiä perheen kiertolaistavoista saattoi huomata siinä, että huonekalut ja taulut olivat peitetyt, uutimet verhotut, mutta helposti saattoi nähdä, että yksi mr Meaglesin mielijohteita oli pitää koti aina heidän poissaollessaan siinä kunnossa kuin he palaisivat kotiin ylihuomenna. Siellä oli niin suuri ja sekalainen kokoelma esineitä, joita hän oli koonnut monilla matkoillaan, että talo oli kuin rakastettavan merirosvon asumus. Siellä oli muinaisesineitä Keski-Italiasta, jotka oli tehty parhaissa uudenaikaisissa, tätä teollisuutta harjoittavissa tehtaissa; muumionkappaleita Egyptistä (tai kenties Birminghamista); venetsialaisia malligondoleja; sveitsiläisiä mallikyliä, kivettyneen, hakatun vasikanlihan näköistä mosaiikkikivitystä Herculaneumista ja Pompeijista, hautatuhkaa, Vesuviuksen laavaa, -espanjalaisia viuhkoja, Spezzian olkihattuja, maurilaisia tohveleja, Toscanan hiusneuloja, Carraran veistoksia, Trasteveren vöitä, Genuan sametteja ja filigrammeja; neapelilaisia koralleja, Rooman kameoita, geneveläisiä jalokiviä, arabialaisia lyhtyjä, itse paavin siunaamia rukousnauhoja ja loppumaton varasto kaikenlaatuista kamaa. Siellä oli jos jonkinlaisia näköaloja lukemattomista eri paikoista; ja siellä oli pieni tauluhuone pyhitettynä muutamille tavanmukaisille tahmeille vanhoille pyhimyksille, joiden suonet olivat kuin ruoskansiimoja, hiukset kuin Neptunuksen hapset, kasvojen rypyt kuin tatueerausta, ja joilla oli yllään sellaiset vernissatakit, että jokainen pyhä henkilö toimi kärpäspyydyksenä. Näistä kuva-ostoista puhui mr Meagles vanhaan tapaansa. Hän ei ollut mikään asianymmärtäjä, sanoi hän, hankkipahan vain sellaista, mikä häntä miellytti; hän oli keksinyt nämä ja ostanut ne pilkkahinnasta, ja ihmiset olivat pitäneet niitä kerrassaan hienoina. Eräs mies, jonka ainakin pitäisi ymmärtää näitä asioita, oli selittänyt, että »Lukeva viisas» (erikoisen öljyinen vanha herrasmies, jolla oli huopapeitto hartioillaan ja joutsenuntuvainen leukaparta ja jota yltyleensä peitti paksua piirakankuorta muistuttava levykerros) oli hieno Guercino. Mitä tuohon Sebastian del Piomboon tuli, sai Clennam itse päättää: jos se ei ollut hänen myöhäisempää maalaustapaansa, niin täytyi kysyä, kenenkä se sitten olisi. Titianinko? Saattoi olla, saattoi olla olemattakin ehkä siinä oli vain hänen vaikutustaan. Daniel Doyce arveli, ettei siinä luultavasti tuntunut Titianin vaikutusta, mutta mr Meagles ei ollut kuulevinaan hänen huomautustaan.
Näytettyään kaikki saaliinsa, vei mr Meagles vieraat omaan hauskaan huoneeseensa, jonka ikkunat olivat pihaan päin ja jonka yksi osa oli sisustettu pukuhuoneeksi ja toinen konttorihuoneeksi; täällä oli eräänlaisella luukkupöydällä pari kuparivaakaa kullan punnitsemista varten ja rahalapio.
»Kas tässä ne ovat», sanoi mr Meagles; »näiden kahden esineen takana seisoin kokonaista viisineljättä vuotta, joiden kuluessa ajattelin maailman kiertelemistä yhtä vähän kuin nyt ajattelen — kotona pysymistä. Kun sitten erosin pankista ainiaaksi, pyysin nämä itselleni ja toin ne mukanani tänne: Mainitsen niitä nyt heti, ettette luule minun istuvan (kuten Pet väittää) liiketoimistossani ja laskevan rahojani, niinkuin kuningas laulussa, jossa kerrotaan neljästäkolmatta rastaasta.»
Clennamin silmät olivat pysähtyneet seinällä riippuvaan tauluun, joka esitti kahta pientä kaunista tyttöä, luonnollisessa koossa, kädet kiedottuina toistensa ympärille. »Niin, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaisemmalla äänellä. »Siinä he ovat molemmat. Se otettiin noin seitsemäntoista vuotta takaperin. Kuten usein sanon äidille, he olivat vauvoja silloin.»
»Heidän nimensä?» kysyi Clennam.
»Niin, tosiaankin! Ette ole kuullut muuta nimeä kuin Pet.
Petin nimi on Minnie, hänen sisarensa Lillie.»
»Olisitteko voinut arvata, mr Clennam, että toinen noista olen minä?» kysyi Pet itse, joka nyt oli ilmestynyt ovelle.
»Olisin luullut molempien esittävän teitä, molemmat ovat kovin teidän näköisiänne. Todellakaan», sanoi Clennam katsellen vuoroin kaunista alkukuvaa, vuoroin taulua, »en voisi nytkään sanoa, kumpi ei ole teidän kuvanne».