»Kuuletkos, äiti?» huusi mr Meagles vaimolleen, joka seurasi tytärtään. »Aina sama juttu; kukaan ei osaa erottaa heitä. Vasemmanpuolinen lapsi on Pet.»
Taulu sattui riippumaan lähellä erästä peiliä. Kun Arthur katsoi siihen taas, huomasi hän peilistä, kuinka Tattycoram kulkiessaan oven ohitse pysähtyi kuuntelemaan, mistä oli puhe, ja jatkoi sitte matkaansa kasvoillaan vihainen ja halveksiva ilme, joka väänsi niiden kauneuden rumuudeksi.
»Mutta tulkaa nyt!» muisti mr Meagles. »Olette kävelleet pitkän matkan ja riisutte varmaan mielellänne saappaat jalastanne. Mitä Danieliin tulee, niin luulen, ettei hän milloinkaan tulisi riisuneeksi saappaitaan, ellemme asettaisi saapaspihtia hänen eteensä.»
»Kuinka niin!» kysyi Daniel, hymyillen merkitsevästi Clennamille.
»No, teillä on niin paljon muuta ajateltavaa», vastasi mr Meagles taputtaen häntä olkapäälle, ikäänkuin toista heikkoudessaan ei mistään hinnasta olisi käynyt jättäminen omiin hoteisiinsa, »malleja, pyöriä, tappeja, vipuja, ruuveja, sylinterejä ja tuhansia muita asioita».
»Minun ammatissani», vastasi Doyce huvitettuna, »pienempi aina sisältyy isompaan. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä. Mikä miellyttää teitä, se miellyttää minuakin.»
Istuessaan huoneessaan takkavalkean ääressä Clennam ei voinut olla aprikoimatta, orastiko mahdollisesti kunniallisen, sydämellisen, vilpittömän mr Meaglesinkin sydämessä mikroskooppinen hiukkanen sitä sinapinsiementä, josta verukeviraston valtava puu oli kasvanut. Siihen viittasi se merkillinen ylemmyyden sävy hänen suhteessaan Daniel Doyceen, joka ei niin paljoa perustunut tämän henkilökohtaisiin luonteenominaisuuksiin kuin siihen tosiseikkaan, että hän oli keksijä eikä kulkenut samaa tallattua latua kuin muut miehet. Tämä kysymys olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan siihen saakka, kunnes hän tuntia myöhemmin meni päivälliselle, ellei hänellä olisi ollut punnittavana toinen kysymys, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen kuin hän oli Marseillessa karanteenissa ja joka nyt palasi, vaatien ratkaisua. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin siitä, sallisiko hän itsensä rakastua Petiin.
Hän oli kaksi kertaa niin vanha kuin Pet. (Hän siirteli sääriään, vaihtaen toisen säären toisen päälle ja koetti laskea uudelleen, muttei saanut tulosta muuttumaan.). Hän oli kaksi kertaa niin vanha. No, entä sitten! Hän oli nuori ulkomuodoltaan, nuori terveydeltään ja voimiltaan, nuori sydämeltään. Nelikymmenvuotias mies ei varmaankaan ollut vanha. Ja monet miehet eivät varallisuussyiden tähden voineet naida tai eivät halunneet naida ennen tätä ikää. Toiselta puolen ei ollutkaan kysymys siitä, mitä hän ajatteli asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.
Hän luuli mr Meaglesin pitävän häntä arvossa ja tiesi vilpittömästi kunnioittavansa mr Meaglesia ja tämän hyvää vaimoa. Hän käsitti, että kauniin, ainoan, hellästi rakastetun lapsen luovuttaminen miehelle tulisi olemaan niin vaikea koetus heidän rakkaudelleen, etteivät he vielä olleet jaksaneet sitä ajatella. Mutta kuta kauniimpi, suloisempi ja viehättävämpi Pet oli, sitä lähemmäksi siirtyi välttämättömyys ottaa tämä mahdollisuus huomioon. Ja miksi se ei saattaisi tapahtua hänen eduksensa yhtä hyvin kuin jonkun muun?
Sitten juolahti hänen mieleensä taas, ettei kysymys ollut siitä, mitä he ajattelivat asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.