Arthur Clennam oli vaatimaton mies, joka tiesi itseltään paljon puuttuvan; hän liioitteli mielessään kauniin Minnien etuja ja halvensi omiansa siinä määrin, että takertuen tähän menetti kaiken toivonsa. Pukeutuessaan päivälliseksi päätti hän lopullisesti, että hän ei sallisi itsensä rakastua Petiin.
Heitä oli vain viisi pyöreässä pöydässä, ja heillä oli hyvin hauskaa. Oli niin monta paikkaa ja henkilöä muistettavana, ja he olivat kaikki niin hilpeitä ja iloisia yhdessä (Daniel Doyce istui joko huvitettuna syrjästäkatsojana tai liitti keskustelun kulkuun jonkin älykkään pienen havainnon tai kokemuksen), että olisivat saattaneet olla toistensa seurassa vaikkapa kaksikymmentä kertaa oppimatta tuntemaan toisiaan näin hyvin.
»Entä miss Wade», sanoi mr Meagles, heidän muistelmaan useita matkatovereitaan. »Onko kukaan nähnyt miss Wadea?»
»Minä olen», vastasi Tattycoram.
Hän oli käynyt noutamassa pienen viitan, jota hänen nuori emäntänsä oli pyytänyt, ja kumartui juuri panemaan sitä tämän hartioille, kun hän kohotti tummat silmänsä ja antoi tämän odottamattoman vastauksen.
»Tatty!» huudahti hänen nuori emäntänsä. »Oletko nähnyt miss Waden?
Missä?»
»Täällä, miss», vastasi Tattycoram.
»Mitenkä?»
Tattycoramin kärsimätön silmäys näytti Clennamin mielestä sanovan: »Silmilläni!» Mutta sanoin vastasi hän vain: »Tapasin hänet kirkon lähellä.»
»Mitä ihmettä hän siellä teki!» sanoi mr Meagles. »Enpä luulisi hänen menneen kirkkoon.»