»Aivan niin, aivan niin», arveli mr Meagles, laskuopillisesti varmana kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.
»— Ja minä olisin hyvin halukas liittymään tähän liikkeeseen, sillä ehdolla tietysti, että mr Doyce suostuu ja että te katsotte asian hyvin käyvän päinsä. Jos siis sallitte, niin jätän asian teidän huostaanne, ja olen kiitollinen, jos tahdotte puhua puolestani.»
»Clennam, otan mielelläni vastaan luottamuksenne», vastasi mr Meagles, »ja kajoamatta edeltäpäin niihin kohtiin, joita te liikemiehenä tietysti parhaiten ymmärrätte arvostella, otan kuitenkin vapauden lausua mielipiteenäni, että tämä yritys kyllä menestyy. Eräästä asiasta voitte olla täysin varma. Daniel on rehellinen, kunniallinen mies.»
»Olen niin varma siitä, että heti empimättä päätin puhua teille asiasta.»
»Teidän täytyy johtaa häntä, teidän täytyy ohjata ja taluttaa häntä; hänellä on kaikenlaisia oikkuja», sanoi mr Meagles, tarkoittaen nähtävästi vain sitä, että hän keksi uusia koneita ja kulki uusia teitä; »mutta hän on yhtä kirkkaan vilpitön kuin aurinko; ja nyt hyvää yötä!»
Clennam palasi huoneeseensa, istui taas takkavalkean eteen ja arveli iloitsevansa päätöksestään olla rakastumatta Petiin. Tämä oli niin kaunis, niin rakastettava, hänen lempeä luontonsa ja viaton sydämensä olivat niin alttiit kaikille vilpittömille vaikutuksille, että se mies, joka sai hänet omakseen, olisi maailman onnellisin ja kadehdittavin ihminen; ja tämän tähden Clennam iloitsi päätöksestään.
Mutta koska tämä kaikki olisi voinut olla syynä päinvastaiseen päätökseen, pohti hän asiaa vielä edelleen. Puolustaakseen menettelyänsä, kenties.
»Otaksukaamme, että mies», näin mietiskeli hän, »joka on ollut täysikasvuinen jo kaksikymmentä vuotta, joka onnettoman lapsuutensa tähden on käynyt araksi ja epäröiväksi, jonka luonteen perussävel on raskas ja vakava, joka tietää itseltään puuttuvan monta pientä viehättävää muissa ihailemaansa ominaisuutta, hän kun on viettänyt monta vuotta kaukaisissa maassa, vailla lempeätä, herkkämielistä seuraa; jolla ei ole kilttejä sisaria esitettävänä vaimolleen eikä herttaista kotia, johon voisi tutustuttaa hänet; joka on vieras isänmaassansa; jolla ei ole omaisuutta, mikä edes jossakin määrin voisi korvata nämä puutteet; jolla ei ole juuri muuta puolestaan puhuvaa kuin vilpitön rakkautensa ja yleinen halunsa tehdä oikein — otaksukaamme, että sellainen mies tulisi tähän taloon ja antautuisi tämän suloisen tytön viehätyksen lumoihin ja luulottelisi itselleen voivansa voittaa hänet omakseen; kuinka suurta heikkoutta se olisikaan!»
Hän avasi hiljaa ikkunansa ja katseli rauhalliselle joelle. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta.
Miksi tuntisi hän suuttumusta tai sydänkipua? Eihän tämä kuviteltu ja otaksuttu heikkous ollut hänen. Eikä se ollut kenenkään, kenenkään hänen tuntemansa heikkous; mitäpä hän siis surisi sitä! Ja kuitenkin hän suri sitä. Ja hän ajatteli — kukapa ei joskus hetkittäin olisi ajatellut niin — että olisi parempi joen tavoin virrata edelleen yksitoikkoista uomaansa, tuntematta tuskaa enempää kuin onneakaan.