SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Ei kenenkään kilpailija
Aamulla ennen suurusta lähti Arthur kävelemään ja katselemaan ympäristöä. Koska aamu oli kaunis ja hänellä oli tunnin verran aikaa, meni hän lautalla joen yli ja käveli sitte niittyjen poikki johtavaa polkua pitkin. Palatessaan lauttauspaikalle tapasi hän siellä herrasmiehen, joka huuteli vastaisella rannalla olevaa lauttaa ja odotti ylipääsyä.
Herrasmies näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Hän oli hyvinpuettu, kaunisvartaloinen; hipiä raikas, tumma, ilme vilkas ja hilpeä. Kun Arthur astui jalkaportaan yli ja veden partaalle, vilkaisi odottelija häneen ohimennen ja potki sitten edelleen aikansa kuluksi kiviä veteen. Siinä tavassa, jolla hän korollaan kaivoi kiviä esille ja asetti ne sopivaan kohtaan potkaistaviksi, oli Clennamin mielestä jotakin julmaa. Useimmat meistä ovat joskus tai ehkä useinkin saaneet samanlaisen vaikutelman katsellessamme millä tavalla ihmiset suorittavat vähäpätöisiä asioita: poimivat kukan, poistavat esteen tieltänsä tai hävittävät jonkun tunteettoman esineen.
Herrasmiehen kasvoista näkyi, että hän oli hajamielinen, eikä hän kiinnittänyt mitään huomiota kauniiseen newfoundlandilaiskoiraan, joka tarkkaavasti katseli häntä ja jokaista lentoon potkaistua kiveä, valmiina hyppäämään jokeen saatuaan herraltaan merkin. Lauttavenhe tuli kuitenkin toiselta puolen koiran saamatta merkkiä, ja kun se pääsi rantaan, tarttui herra sen kaulanauhaan ja talutti venheeseen.
»Ei tänä aamuna», sanoi hän sille. »Ei sinun sovi vettä valuvana esiintyä naisten seurassa. Makaa siinä.»
Clennam astui miehen ja koiran perässä venheeseen ja istuutui. Koira totteli ja paneutui pitkäkseen. Mies jäi seisomaan, kädet taskuissa, Clennamin ja näköalan väliin. Kohta kun lautta karahti rantaan, hyppäsivät sekä mies että koira keveästi maihin ja menivät matkaansa. Clennam oli iloinen päästyään heistä.
Tornin kello löi juuri aamiaistuntia, kun hän astui pienen aukeaman poikki, jonka reunassa puutarhaportti oli. Samassa kun hän soitti kelloa, kuului muurin takaa äänekäs, karkea haukunta.
»En kuullut koiranhaukuntaa eilen illalla», ajatteli Clennam. Toinen punaposkisista palvelustytöistä avasi portin, ja Clennam näki äskeisen miehen newfoundlandilaiskoirineen seisovan pihassa.
»Miss Minnie ei ole vielä tullut alas, hyvät herrat», ilmoitti punastuva portinvartija, heidän kaikkien saavuttua puutarhaan. Sitten esitteli hän Clennamin koiran isännälle: »Mr Clennam, sir», ja sipsutteli tiehensä.