Tyttö pelästytti häntä entistä enemmän kuiskaamalla äkkiä: »Oi isä, isä!» sydäntäsärkevällä äänellä ja kääntyi poispäin.
»Miss Amy, toivon, etten saattanut teitä levottomaksi mainitsemalla mr Dorritin. Vakuutan, että hän voi varsin hyvin ja oli erittäin hyvällä tuulella, olipa minulla tavallista ystävällisempi; hän sanoi herttaisesti, etten minä ole vieras hänen kodissaan, ja kohteli minua kaikin puolin rakastettavasti.»
Ihailijansa sanomattomaksi hämmästykseksi peitti Pikku Dorrit poispäin käännetyt kasvonsa käsillään ja jupisi, heilutellen itseään kuin suuressa tuskassa: »Oi isä, kuinka voit! Oi rakas, rakas isä, kuinka voit, kuinka voit tehdä niin!»
Poika parka seisoi katsellen häntä, sydän täynnä myötätuntoa, mutta tietämättä mitä tehdä, kunnes Pikku Dorrit otettuaan esille nenäliinansa ja painettuaan sen yhä poispäin käännettyjä kasvojaan vasten riensi tiehensä. Ensiksi seisoi John liikkumattomana, mutta kiirehti sitte hänen jälkeensä.
»Miss Amy, minä pyydän, pysähtykää hetkeksi. Miss Amy, jos sikseen tulee, niin sallikaa minun mennä. Joutuisin suunniltani, jos tietäisin tällä tavalla karkoittaneeni teidät täältä.»
Hänen vapiseva äänensä ja vilpitön totisuutensa pysähdyttivät Pikku
Dorritin. »Oi, en tiedä mitä tehdä», huusi hän, »en tiedä mitä tehdä!»
Nuori John, joka ei milloinkaan ollut nähnyt häntä näin tyynen malttinsa menettäneenä, vaan aina lapsuudesta saakka luotettavana ja itsensäunohtavana, tuli niin järkytetyksi nähdessään hänen tuskansa ja ajatellessaan olevansa syypää siihen, että hän vapisi, koko mies, suuresta hatusta katukivitykseen saakka. Hän tunsi, välttämätöntä tarvetta selittää. Hänet oli ehkä käsitetty väärin — otaksuttu tarkoittavan tai tehneen jotakin, mikä ei milloinkaan ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän pyysi miss Amylta suurimpana suosionosoituksena, että hän kuuntelisi hänen selitystänsä.
»Miss Amy, tiedän vallan hyvin, että teidän perheenne on paljon yläpuolella meidän perhettämme. Olisi turhaa salata, sitä. Minun tietääkseni ei Chivery-suvussa ole ollut ainoatakaan herrasmiestä, enkä suinkaan tahdo käyttäytyä niin alhaisesti, että valhettelisin näin tärkeässä asiassa. Miss Amy, minä tiedän kyllä hyvin, että yleväsieluinen veljenne samoin kuin ylpeä sisarenne katsovat korkeudestaan halveksien minuun. Minun velvollisuuteni on vain pitää heitä arvossa, pyrkiä saavuttamaan heidän ystävyyttänsä, katsomaan kunnioittavasti heidän ylhäistä asemaansa omalta alhaisemmalta tasoltani sillä se on alhainen, tiedän sen, katsottiinpa siinä tupakkakaupan tai porttikamarin puolta — ja aina toivomaan heille onnea ja kaikkea hyvää.»
Poikaraukan vilpittömyys oli todella liikuttava samoin kuin hänen hattunsa kovuuden ja sydämensä pehmeyden (kenties myöskin pään pehmeyden) välinen vastakohta. Pikku Dorrit kielsi häntä millään tavalla alentamasta itseään tai asemaansa ja ennen kaikkea luulemasta, että hän piti omaa asemaansa korkeampana. Tämä hiukan lohdutti nuorta Johnia.
»Miss Amy», änkytti hän sitten, »olen kauan aikaa — se tuntuu vuosisadoilta — vyöryviltä vuosisadoilta — hartaasti halunnut sanoa teille jotakin. Saanko sanoa sen?»