»Ei, sir, hän tulee vasta illemmällä.» Taas pyörähteli iso hattu kädessä, ja nuori John virkkoi nousten seisomaan: »Minun kai on sanottava hyvästi nyt, sir.»
»Joko nyt? Hyvästi, nuori John. Ei, ei», äärimmäisen alentuvasti, »älkää välittäkö hansikkaista, John. Antakaa kätenne tänne vain hansikkaineen päivineen. Ettehän ole vieras täällä.»
Ylen ihastuneena ystävälliseen vastaanottoon astui nuori John portaita alas. Matkallaan tapasi hän vankilayhteiskunnan jäseniä, jotka toivat vierailijoitaan esitettäviksi, ja juuri samassa sattui mr Dorrit erittäin selvällä äänellä sanomaan kaiteiden yli hänelle: »Paljon kiitoksia, John, pienestä muistolahjastanne.»
Pikku Dorritin ihailija laski kiireesti siltarahansa Iron Bridgen verolautaselle ja astui sillalle katsellen ympärilleen ja hakien hyvintunnettua ja rakastettua olentoa. Ensiksi pelkäsi hän, ettei tyttö olisikaan siellä, mutta kävellessään edelleen Middlesexiin päin näki lemmityn seisomassa paikallaan ja tuijottamassa veteen. Hän oli ajatuksiinsa vaipunut, ja John aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella. Sillalle näkyi pinoittain kaupungin kattoja ja savupiippuja, jotka nyt olivat vähemmin savun vallassa kuin arkipäivinä; sinne näkyi myös kaukaisia mastoja ja torneja. Kenties hän ajatteli niitä.
Pikku Dorrit mietiskeli niin kauan ja oli niin hajamielinen, että vaikka hänen ihailijansa seisoi, kuten luuli, pitkän aikaa hiljaa yhdessä kohdin ja sitten pari kolme kertaa vetäytyi pois ja taas palasi samaan paikkaan, hän yhä seisoi liikkumattomana. Paikka oli rauhallinen, ja nyt tai ei milloinkaan oli aika puhua.
Hän astui eteenpäin; eikä Amy näyttänyt kuulevan hänen askeleitaan, ennenkuin tulija oli hänen kohdallaan. Kun hän sanoi: »Miss Dorrit!» säpsähti tämä ja peräytyi, kasvoillaan säikähtynyt ja vastenmielisyydeltä näyttävä ilme, joka sanomattomasti pelästytti Johnia. Amy oli usein väistänyt häntä — niin, oikeastaan jo pitemmän ajan. Hän oli kääntynyt pois ja liukunut tiehensä niin usein, nähdessään toisen lähestyvän, ettei onneton nuorukainen voinut pitää sitä satunnaisena. Mutta hän oli toivonut, että se oli arkuutta, että se johtui hänen ujoudestaan ja siitä, että hän aavisti toisen sydämen tilan; että se oli mitä hyvänsä muuta, muttei vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Nyt tämä hetkellinen silmäys oli sanonut: »Tekö, juuri te! Mieluummin olisin kohdannut kenenkä hyvänsä muun kuin teidät!»
Tällainen ilme viipyi vain hetken hänen katseessaan, sillä hän hillitsi itsensä heti ja sanoi lempeällä, vienolla äänellänsä: »Oh, mr John! Tekö?» Mutta hän tiesi, mitä oli tapahtunut, samoin kuin toinenkin tiesi sen; ja he seisoivat katsellen toisiaan, molemmat yhtä hämillään.
»Miss Amy, pelkään säikähdyttäneeni teitä äsken, kun puhuttelin teitä.»
»Niin teitte. Tulin — tulin tänne saadakseni olla yksin ja luulin todella olevanikin.»
»Miss Amy, rohkenin kävellä tänne päin, sillä mr Dorrit, jota kävin äsken juuri tervehtimässä, sattui mainitsemaan, että te —»