Hän koettaisi tehdä kaikki, mitä miss Amy pyysi. Mutta miksi hän tahtoi erikoisesti muistuttaa tätä?
»Siksi», vastasi pikku Dorrit, »että silloin voin varmasti luottaa siihen, ettette unohda tätä päivää ja ettette sano minulle enää mitään muuta. Te olette niin jalomielinen, että tiedän voivani luottaa teihin; teenkin niin nyt ja myös vastedes. Näytän teille nyt heti, kuinka varmasti luotan teihin. Pidän tästä paikasta, jossa nyt keskustelemme, enemmän kuin mistään muusta tuntemastani paikasta», hänen poskiensa vieno puna oli kalvennut, mutta hänen ihailijansa oli näkevinään sen palaavan uudelleen, »ja tulen usein tänne. Tiedän, että minun tarvitsee vain mainita tästä teille, ollakseni täysin varma siitä, ettette enää milloinkaan tule tänne tapaamaan minua. Ja minä olenkin — aivan varma siitä.»
Siihen hän sai luottaa, vakuutti nuori John. Hän tosin oli vain kurja raukka, mutta miss Amyn tahto merkitsi hänelle enemmän kuin laki.
»Ja hyvästi siis, John», sanoi Pikku Dorrit. »Ja minä toivon, että kerran saatte hyvän vaimon ja tulette onnelliseksi. Olen varma siitä, että te ansaitsette tulla onnelliseksi ja tulettekin, John.»
Kun hän näin sanoen ojensi kätensä nuorukaiselle, paisui tämän sydän kirjailtujen liivien alla — jos totuus on sanottava, olivat ne vain tehdastyötä — todelliseksi herrasmiehen sydämeksi, ja kun ei tällä yksinkertaisella poika paralla ollut sille kylliksi tilaa, purskahti hän itkemään.
»Oi älkää itkekö», pyysi Pikku Dorrit säälivästi, »älkää toki! Hyvästi,
John. Jumala siunatkoon teitä!»
»Hyvästi, miss Amy. Hyvästi!»
Ja niin John jätti hänet, mutta huomasi kuitenkin ensin, että hän istuutui penkin kulmalle ja nojasi; ei vain pientä kättänsä, vaan kasvonsakin kovaa kaidetta vasten, ikäänkuin hänen päänsä olisi ollut ylen raskas ja mielensä murheinen.
Todella liikuttava kuva rauenneista ihmissuunnitelmista tarjoutui nähtäväksi katsellessa Pikku Dorritin ihailijaa, kun hän, pienen tienviitan osoittaessa järkähtämättä kotisuuntaa, hiipi kurjimpia syrjäkatuja pitkin, suuri hattu silmillä, samettikaulus pystyssä kuin sateella, luumunvärinen takki napitettuna kultakirjaisten silkkiliivien peitoksi, ja sepitteli uutta muistokirjoitusta Saint Georgen kirkkomaalle pystytettävää hautakiveä varten:
»Tässä lepäävät maalliset jäännökset. Hänestä ei ole erikoista mainittavaa. Kuoli lopulla vuotta kahdeksantoistasataa kaksikymmentäkuusi. Sydän murtuneena. Lausuen viimeisenä toivomuksenaan, että sana Amy kaiverrettaisiin hänen hautansa ylle, joka toivomus täytettiin hänen murtuneiden vanhempiensa toimesta.»