YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa
Oli merkillistä ja mielenkiintoista katsella veljeksiä William ja Frederick Dorritia heidän kävellessään edestakaisin vankilan pihassa — tietysti ylhäisön puolella, siis pumpun puolisessa pihan osassa, sillä isä katsoi arvonsa vaativan, ettei hän liian usein ilmestynyt köyhien lastensa pariin, vain sunnuntaiaamuisin, joulupäivinä ja muissa juhlatiloissa, joiden kohteliaisuuskäyntien suorittamisessa hän oli erittäin tarkka ja täsmällinen ja joissa tilaisuuksissa hän laski kätensä heidän lastensa pään päälle, siunaten näitä nuoria vararikkoisia niin suopeasti, että se teki oikein ylentävän vaikutuksen. Vapaa Frederick oli vaatimaton, kumaraselkäinen, kulunut ja haalistunut, vangittu William taas sulavakäytöksinen, alentuvainen, hyväntahtoisen tietoinen siitä, että hänellä oli asema ja arvoa; tämänkin tähden jo, ellei muuten, olivat veljekset merkillinen nähtävyys.
He kävelivät edestakaisin pihassa samana sunnuntai-iltapäivänä, jolloin Pikku Dorritilla oli kohtauksensa John Chiveryn kanssa Iron Bridgellä. Vastaanotto oli päättynyt siltä päivältä, seurusteluhuoneessa oli käynyt paljon vieraita, useita uusia esittelyjä oli sattunut, sattumalta pöydälle jääneet kolme shillingiä kuusi pennyä olivat sattumalta kasvaneet kahdeksitoista shillingiksi, ja Marshalsean isä virkistäytyi nyt polttelemalla sikaaria. Oli merkillistä katsella häntä hänen kävellessään siinä edestakaisin, hyväntahtoisesti sovitellen askeleitaan veljensä laahustavan käynnin mukaisiksi, ei ylpeänä etevämmyydestään, vaan suhtautuen hienotunteisesti ja kärsivällisesti tähän poloiseen raukkaan; hänen raihnaisuuksiensa suvaitsemista huokui jokainen savuhattarakin, jonka hän puhalsi huuliltaan ja joka pyrki nousemaan piikkiharjaisen muurin yli.
Hänen veljensä Frederick laahusteli nöyränä hänen rinnallaan sameasilmäisenä, kädet vapisten, selkä kumarassa, äly hapuilevana, hatarana, ottaen alistuvasti vastaan hänen suojeluksensa samoin kuin hän otti vastaan kaiken muun tässä sokkeloisessa maailmassa, jossa hän kuljeksi eksyksissä. Hänellä oli kädessään tavanmukainen vaaleanruskea paperitötterönsä, josta hän aika ajoin kaivoi pienen hyppysellisen nuuskaa. Tehtyään sen vapisevin käsin saattoi hän katsahtaa veljeensä melkein ihailevasti, panna kädet selän taakse ja laahustella hänen rinnallaan, kunnes taas otti hyppysellisen nuuskaa tai pysähtyi ja katseli ympärillensä, kenties kaivaten klarinettiaan.
Vierailijat hävisivät vähitellen illan hämärtyessä; mutta piha oli vielä täynnä väkeä, sillä vankilan asukkaat saattelivat vieraitaan portille. Veljesten kävellessä pihassa katseli William vanki ympärilleen vastaanottaen tervehdyksiä, vastasi niihin nostamalla sirosti lakkiansa ja esteli, kohteliain elein, Frederick vapaata törmäämistä toisia vastaan tai joutumasta työnnetyksi muuria vasten. Vankilan asukkaihin, kokonaisuutena katsoen, ei ollut helppo vaikuttaa, mutta hekin, kukin omalla tavallaan, näkyivät pitävän veljeksiä merkillisenä nähtävyytenä.
»Sinä olet hiukan alakuloinen tänä iltana, Frederick», huomautti,
Marshalsean isä. »Vaivaako sinua jokin?»
»Vaivaako?» Hän tuijotti hetkisen ilmaan, mutta sitte painuivat pää ja silmät taas alas. »Ei, William, ei. Ei minua mikään vaivaa.»
»Jospa koettaisit hiukan siistiä itseäsi, Frederick.»
»Niin, niin!» hätääntyi vanhus. »Mutta ei se käy päinsä. Ei se käy. Älä puhu siitä. Kaikki on ohi ja mennyttä.»