»Minä en — hm — minä en käsitä, Amy, mistä Chivery olisi loukkautunut. Onhan hän yleensä varsin huomaavainen ja kunnioittava. Ja nyt hän oli oikein — oikein töykeä minua kohtaan. Ja muut samaten! Hyvä Jumala, jos menettäisin Chiveryn ja hänen virkatoveriensa kannatuksen ja tunnustuksen, kuolisin nälkään täällä.»
Puhuessaan hän availi ja sulki käsiään kuin näkinkengän kuoria ja oli koko ajan sellaisen häpeäntunteen vallassa, että hätkähti omien sanojensa merkitystä.
»En — hm — en ymmärrä, mistä tämä johtuu. En saata käsittää, mikä siihen on syynä. Täällä oli kerran muuan Jackson portinvartija nimeltä Jackson (en luule sinun muistavan häntä, rakkaani, olit kovin nuori silloin) ja — hm — hänellä oli — veli — ja tämä — nuori veli kosi — tai ellei mennyt aivan niin pitkälle, niin kuitenkin — ihaili — kunnioittavasti ihaili erään meikäläisen erittäin hienon miehen — ei tytärtä, vaan sisarta. Hän oli todella hieno mies, nimeltä kapteeni Martin; ja hän kysyi minulta neuvoa, tulisiko hänen tyttärensä — sisarensa — loukata portinvartijaa — hm — kohtelemalla toista veljeä kylmästi. Kapteeni Martin oli hieno mies, kunnon mies, ja minä pyysin häntä ensin sanomaan oman — oman mielipiteensä. Kapteeni Martin (joka nautti suurta kunnioitusta armeijassa) sanoi silloin empimättä, että hänen mielestään hänen — hm — sisarensa ei tarvinnut ymmärtää aivan tarkoin miehen tarkoitusta, mutta että hän saattoi antaa hänelle toiveita — en kuitenkaan varmasti muista, käyttikö kapteeni Martin juuri niitä sanoja; hän lieneekin sanonut 'sietää häntä' — isänsä — tuota, veljensä tähden. En käsitä, kuinka tuo juttu nyt muistui mieleeni. Ehkä vain siksi, etten pääse selville siitä, mikä Chiveryä vaivaa; mutta mitä muuta yhteyttä näillä kahdella asialla on keskenään, sitä en ymmärrä —»
Hänen äänensä hiljeni, ikäänkuin tytär ei kestäisi kuulla sitä, ja pikku käsi kohosi vähitellen hänen huulillensa. Hetken ajan vallitsi täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus; isä istui vaipuneena tuoliinsa, ja tytär seisoi käsivarsi hänen kaulassaan ja pää hänen olkapäänsä varassa.
Hänen illallisensa lämpisi tulella kattilassa, ja kun Amy liikahti, teki hän sen tuodakseen ruuan pöytään. Isä istui tavalliselle paikalleen, tytär samoin omalleen, ja isä alkoi syödä. He eivät kuitenkaan katsoneet toisiinsa. Vähitellen alkoi isä jos jollakin tavoin osoittaa olevansa huonolla tuulella hän laski meluavasti veitsen ja haarukan käsistään, tarttui astioihin kiivaasti, haukkasi leipäänsä kuin olisi ollut sille vihainen ja niin edespäin. Viimein lykkäsi hän lautasen luotaan ja alkoi puhua äänekkäästi ja oudon epäjohdonmukaisesti.
»Mitäpä väliä sillä on, syönkö vai näenkö nälkää? Mitäpä väliä sillä on, päättyykö tällainen kurja elämä kuin minun nyt vai ensi viikolla tai ensi vuonna? Mitäpä minä merkitsen kenellekään? Tällainen köyhä vanki, joka elää almuilla ja huonolla ruualla, tällainen kurja, nöyryytetty olento!»
»Isä, isä!» Kun hän nousi seisomaan, heittäytyi tytär polvilleen hänen eteensä ja ojensi kätensä häntä kohden.
»Amy», jatkoi hän hillityllä äänellä vapisten kovasti, silmissä hurja ilme kuin mielipuolella. »Minä sanon sinulle, että jos voisit nähdä minut samanlaisena kuin äitisi näki minut, niin et uskoisi minua samaksi olennoksi, jota olet katsellut vain tämän häkin ristikon sisäpuolella. Olin nuori, olin hieno, olin kaunis ja komea, olin riippumaton — totisesti, niin olin, lapsi! — ja ihmiset pyrkivät seuraani ja kadehtivat minua. Kadehtivat minua!»
»Rakas isä!» Hän koetti vetää alas isänsä huitovaa käsivartta, mutta tämä pani vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.
»Jos minulla olisi muotokuvani siltä ajalta, vaikka huonostikin onnistunut, niin voisit ylpeillä siitä, voisit ylpeillä siitä. Mutta minulla ei ole sellaista. Olkoon minun esimerkkini varoituksena muille! Älköön kukaan», huusi hän katsellen hurjasti ympärilleen, »laiminlyökö hankkimasta ainakin tätä pientä todistusta ja muistoa onnensa ja kunniansa päiviltä. Elleivät kasvoni kuolemassa saa takaisin entistä, aikoja sitten kadotettua muotoansa — olen kuullut sellaista joskus tapahtuvan — niin eivät lapseni milloinkaan ole nähneet minua.»