Pudistettuaan veljensä kättä ja kosketettuaan rasvaista hattuansa tervehtien muuta seuraa, kompuroi Frederick hitaasti ovesta ulos, jonka mr Chivery avasi hänelle. Marshalsean isä osoitti ylemmän rakastettavaa huolenpitoa siitä, ettei toiselle tapahtunut mitään pahaa.
»Olkaa hyvä ja pitäkää ovea auki hetkinen, Chivery, että näen hänen astuvan käytävän läpi ja portaita alas. Ole varovainen, Frederick! (Hän on kovin raihnainen.) Muista askelmia! (Hän on kauhean hajamielinen.) Ole varovainen kulkiessasi kadun poikki, Frederick! (Minä en ensinkään pidä siitä, että hän kulkee yksin; hän voi erikoisen helposti joutua hevosten jalkoihin.)»
Näin sanoen ja hyvin levottoman ja huolestuneen näköisenä kääntyi hän porttihuoneessa oleviin päin; hän osoitti niin selvästi säälivänsä veljeänsä, koska tämä ei ollut telkien takana, että se mielipide tarttui muihinkin huoneessa oleviin.
Mutta hän ei hyväksynyt tätä mielipidettä ehdottomasti, ei, päinvastoin; hän toivoi, etteivät herrat käsittäisi häntä väärin. Hänen veljensä Frederick oli kyllä hyvin raihnainen, ja hänelle (Marshalsean isälle) itsellensä olisi rauhallisempaa tietää hänen olevan turvassa vankilamuurien sisäpuolella. Kuitenkin oli muistettava, että monivuotisen vankilaelämän kestämiseen tarvittiin eräitä ominaisuuksia — hän ei tahtonut sanoa erinomaisia ominaisuuksia, mutta eräitä — siveellisiä ominaisuuksia. No, oliko nyt hänen veljellään Frederickillä näitä erikoisia ominaisuuksia? Hyvät herrat, hän oli erinomainen mies, erittäin lempeä, hieno, tunteikas, kunnioitettava mies, yksinkertainen kuin lapsi; mutta sopiko hän, vaikka olikin sopimaton useimpiin muihin paikkoihin, silti tänne? Ei, hän oli varma siitä, että ei. Ja hän sanoi lisäksi, että Jumala varjelkoon Frederickiä tulemasta sinne muuten kuin näin vapaaehtoisesti. Herrat, ken joutui tähän yhteiskuntaan pitemmäksi aikaa, sillä täytyi olla luonteen lujuutta kestääkseen ja läpäistäkseen yhtä ja toista. Oliko hänen rakastettu veljensä Frederick sellainen mies? Ei. He näkivät, että hän näinkin ollen oli murtunut mies. Onnettomuus oli murtanut hänet. Hänellä ei ollut kylliksi voimaa tointuakseen iskujen jälkeen, ei kylliksi joustavuutta säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja tunteakseen olevansa herrasmies, vaikka asuikin tällaisessa paikassa. Frederickillä ei ollut kylliksi voimaa (jos sopi käyttää sitä sanaa), nähdäkseen jokaisessa pienessä hienossa kohteliaisuudessa ja — ja — muistolahjassa, jonka hän näissä oloissa saisi vastaanottaa, ihmisluonteen hyvyyttä ja hienoa käsitystä vankilanasukkaiden yhteenkuuluvaisuudesta, ja käsittääkseen, ettei tämä millään tavalla alentanut häntä ihmisenä eikä herrasmiehenä. Hän toivotti herroille hyvää yötä ja Jumalan siunausta.
Tällainen oli saarna, jonka hän asiansa parantamiseksi ja kaunistamiseksi piti porttihuoneeseen kokoontuneille, ennenkuin palasi ikävään pihaan taas ja asteli omassa vaivaisen nukkavierussa arvokkuudessaan aamunuttuun puetun vankilatoverin sivuitse, joka ei omistanut takkia, tohvelijalkaisen toverin ohi, jolla ei ollut kenkiä, ja kookkaan korderoi-polvihousuihin puetun vihanneskauppiastoverin ohi, jolla ei ollut huolia, ja napittomaan mustaantakkiin puetun kirjuritoverin ohi, jolla ei ollut toiveita, nousi omia kurjia portaitaan ylös ja astui omaan kurjaan, köyhään huoneeseensa.
Siellä oli pöytä katettuna hänen illallistaan varten, ja vanha harmaa takki oli valmiina hänen takanviereisen tuolinsa selkämyksellä. Hänen tyttärensä pisti pienen rukouskirjansa taskuunsa — oliko hän rukoillut armoa kaikille vangeille ja lukon takana oleville? — ja nousi toivottamaan hänet tervetulleeksi.
Muuttaessaan isälleen takkia ja antaessaan hänelle mustan samettilakin kyseli hän, joko setä oli mennyt. Jo oli mennyt. Oliko isä nauttinut kävelystään? No, eipä juuri. Eikö? Oliko hän huonovointinen?
Tyttären seistessä hänen takanaan ja kumartuessa hellästi hänen tuolinsa yli hän katseli tuleen. Isän oli paha olla, aivan kuin olisi hävettänyt; ja kun hän sitte puhui, tapahtui se hajanaisesti ja sekavasti.
»Jotakin, en — hm — en tiedä mikä Chiveryä vaivaa. Hän ei ole — hm — hän ei tänä iltana ollut läheskään yhtä huomaavainen ja kohtelias kuin tavallisesti. Se — hm — sehän on vähäpätöinen asia, mutta se pahoittaa mieltäni, rakkaani. Minun on mahdoton unohtaa», hän käänteli ja katseli tarkasti käsiänsä, »että — hm — tällaisissa oloissa, kuin minun ovat, olen joka hetki ja joka asiassa riippuvainen näistä ihmisistä».
Tyttären käsi lepäsi hänen olkapäällään, mutta hän ei katsonut isäänsä kasvoihin, tämän puhuessa. Hän käänsi päänsä ja katseli toisaalle.