Marshalsean isä kohautti hartioitaan vaatimattomasti alentaen itsensä ja sanoi: »Oh, sinä voisit kyllä olla samanlainen kuin minä, rakas Frederick, voisit kyllä, jos tahtoisit!» ja taukosi oman suurenmoisen voimansa tunnosta ahdistamasta langennutta veljeään.
Siellä täällä nurkissa sanottiin jäähyväisiä, kuten oli tavallista sunnuntai-iltaisin, ja yksi ja toinen poloinen vaimo, puoliso tai äiti itki pimeässä vastatulleen velkavangin kanssa. Isä itsekin oli aikoinaan itkenyt tämän pihan pimennoissa, kun oli nähnyt vaimoraukkansa itkevän. Mutta siitä oli jo kulunut monta vuotta; ja nyt hän oli kuin pitkämatkainen laivassakulkija, joka jo on parantunut meritaudista ja on kärsimätön nähdessään tottumattomien, viime satamasta otettujen matkustajien sitä potevan. Hän oli taipuvainen väittämään ja lausumaan mielipiteenään, että ihmisillä, jotka eivät voineet itkemättä olla Marshalseassa, ei ollut sinne mitään asiaakaan. Käytöksellään, ellei sanoin, hän osoittikin aina tyytymättömyyttään tällaista yleisen sopusoinnun häiriötä kohtaan. Ja se ymmärrettiin niin hyvin, että syylliset tavallisesti vetäytyivät pois, jos tiesivät hänen olevan läheisyydessä.
Tänä sunnuntai-iltana saattoi hän veljensä portille, suvaitsevainen ja lempeä ilme kasvoillaan, sillä hän oli lauhkealla tuulella ja valmis armollisesti suomaan kyyneleet anteeksi. Porttihuoneen lepattavassa kaasuvalossa oleili joukko vankilanasukkaita: toiset hyvästelivät vieraitaan, ja toiset, joilla ei ollut vieraita, katselivat avaimen ahkeraa kiertyilemistä lukossa ja juttelivat keskenään ja mr Chiveryn kanssa. Isän sisääntulo herätti tietysti huomiota; ja mr Chivery kosketti avaimella hattuaan ja toivoi — hieman kuivasti — että isä voi hyvin.
»Kiitos, Chivery, varsin hyvin. Entä te itse?»
Mr Chivery vastasi murahtaen syvällä äänellä: »Oi, minä kyllä voin hyvin.» Näin hän aina hieman huonolla tuulella ollessaan vastasi hänen vointiaan tiedusteleville.
»Nuori John kävi luonani päivällä, Chivery. Ja vakuutan että hän oli todella hienon näköinen.»
Niin oli mr Chivery kuullut kerrottavan. Mutta mr Chiveryn täytyi kuitenkin tunnustaa, ettei hän soisi poikansa tuhlaavan rahojaan sellaiseen. Sillä mitä se tuotti hänelle? Pelkkää harmia. Ja sitä hän sai kyllä ilmaiseksikin mistä hyvänsä.
»Harmiako, Chivery?» kysyi hyväntahtoinen isä.
»Mitäpä noista», vastasi Chivery. »Älkää huoliko niistä. Joko mr
Frederick lähtee?»
»Kyllä, Chivery, veljeni menee kotiin nukkumaan. Hän on väsynyt eikä voi oikein hyvin. Ole varovainen, Frederick, ole varovainen. Hyvää yötä, rakas Frederick!»