Askarruttaaksensa isän ajatuksia puhui tytär hänelle hänen vaatteistaan, jolloin isä suvaitsi myöntää, että paidat, jotka hän ehdotti hankittaviksi, sopivat erittäin hyvin; ne, jotka hänellä nyt oli, olivat jo aivan kuluneet eivätkä olleet milloinkaan oikein sopineetkaan, ne kun oli ostettu valmiina. Ollen taas puheliaalla ja järkevällä tuulella kiinnitti hän tyttärensä huomion oven takana riippuvaan takkiinsa arvellen, että vankilan isä antaisi muutenkin huolimattomuuteen taipuville lapsilleen huonon esimerkin, jos kulkisi heidän joukossaan kyynärpäät rikkinäisinä. Hän puhui leikillisesti kenkiensä korkojen korjaamisesta, mutta kävi vakavaksi, kun tuli puhe kaulahuivista, ja antoi Amylle luvan ostaa uuden, kun tällä olisi varoja siihen.
Isän rauhallisesti poltellessa sikaariansa, teki tytär hänelle vuoteen ja järjesti pienen huoneen yökuntoon. Väsyneenä myöhäisen ajan ja mielenliikutustensa tähden nousi isä tuolistaan siunatakseen tyttärensä ja toivottaakseen hänelle hyvää yötä. Koko tällä ajalla ei hän kertaakaan ollut ajatellut Amyn pukuja, hänen kenkiään, hänen tarpeitaan. Ei kukaan muu maailmassa, paitsi Amy itse, olisi voinut niin tyystin unohtaa hänen tarpeitaan.
Hän suuteli tytärtään moneen kertaan. »Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Hyvää yötä, lapseni!»
Mutta Amyn lempeä sydän oli niin syvästi haavoittunut kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, ettei hän mielellään tahtonut jättää isäänsä, peläten, että hän taas vaipuisi suruun ja epätoivoon. »Isä kulta, minua ei väsytä, anna minun tulla takaisin, kun olet vuoteessa, ja istua täällä luonasi.»
Isä kysyi häneltä suojelevasti, tunsiko hän itsensä yksinäiseksi.
»Kyllä, isä.»
»Tule sitte kaikin mokomin takaisin, lapseni.»
»Minä olen kyllä aivan hiljaa.»
»Älä ajattele minua, rakkaani», vastasi isä, antaen hänelle täydestä sydämestä luvan palata. »Tule kaikin mokomin takaisin.»
Hän näytti jo nukahtaneen, kun Amy palasi ja kohensi pientä takkavalkeaa hiljaa, jottei herättäisi häntä. Mutta hän kuuli kuitenkin ja kysyi, kuka siellä oli.