»Amy vain, isä.»
»Amy, lapseni, tule tänne. Tahdon sanoa sinulle jotakin.» Hän kohottautui hiukan matalassa vuoteessaan, kun tytär polvistui sen ääreen tuodakseen kasvonsa lähemmäksi häntä ja otti hänen kätensä omiinsa. Oi, sekä yksityinen isä että Marshalsean isä olivat voimakkaat hänessä silloin.
»Rakkaani, olet viettänyt kovaa elämää täällä. Sinulla ei ole ollut tovereita, ei virkistyshetkiä, paljon huolia vain, pelkään.»
»Älä ajattele sitä, rakas. En minäkään milloinkaan ajattele sitä.»
»Sinä tiedät asemani, Amy. En ole kyennyt tekemään paljoakaan hyväksesi; mutta kaikki, minkä olen voinut, sen olen tehnyt.»
»Kyllä, rakas isä», myönsi tytär suudellen häntä. »Tiedän sen, tiedän kyllä.»
»Minulla kuluu nyt kolmaskolmatta vuosi täällä», sanoi hän syvään hengähtäen, mikä vähemmin kuului nyyhkytykseltä kuin vastustamattomalta itsehyväksymisen äännähdykseltä, äkilliseltä ylevän itsetietoisuuden purkaukselta. »Siinä kaikki, mitä olen voinut tehdä lasteni hyväksi — ja minä olen tehnyt sen. Amy, ystäväiseni, sinä olet aina ollut minulle rakkain teistä kolmesta; sinua olen etupäässä ajatellut — mitä ikinä olen tehnyt puolestasi, rakas lapseni, sen olen tehnyt vapaasta tahdosta ja nurkumatta.»
Se viisaus yksin, jolla on tiedossaan kaikkien sydänten ja kaikkien salaisuuksien avaimet, voi varmasti sanoa, missä määrin ihminen ja varsinkin näin syvästi nöyryytetty ihminen kuin kysymyksessä oleva saattaa pettää itseänsä. Siinä määrin ainakin tässä tapauksessa, että tämä itsensä pettäjä saattoi maata siinä silmäluomet kosteina kyynelistä, rauhallisena, majesteetillisena, annettuaan alennustilansa, viheliäisen elämänsä, jonkinlaisina myötäjäisinä rakastavalle lapsellensa jonka hartioita sen kurjuus oli raskaasti painanut ja jonka rakkaus yksin oli pelastanut hänet edes sellaiseksi kuin hän nyt oli.
Tämä lapsi ei epäillyt mitään, ei kysellyt itseltään mitään, oli vain äärettömän tyytyväinen voidessaan nähdä sädekehän hänen päänsä ympärillä. Poloinen rakas, hyvä rakas, hyvä isä, rakas isä, isäkulta, näin hän vain nimitteli isäänsä rauhoittaessaan häntä uneen.
Amy ei jättänyt häntä koko yönä yksin. Aivan kuin olisi tehnyt hänelle vääryyttä, jota hänen hellyytensä tuskin kykeni sovittamaan, istui hän isänsä vieressä tämän nukkuessa, suuteli hengitystään pidättäen häntä tuon tuostakin ja nimitti kuiskaten häntä hellillä nimillä. Toisinaan väistyi hän syrjään, jotta takkatuli pääsi lankeamaan nukkuvan kasvoille, katseli niitä ja aprikoi, oliko hän nyt ensinkään samannäköinen kuin ollessaan rikas ja onnellinen; isän kuvitelma, että hän kerran vielä, tuona kauhun hetkenä, tulisi entisensä näköiseksi, oli järkyttänyt hänen mieltään. Ajatellessaan tätä aikaa, polvistui hän taas vuoteen ääreen ja rukoili: »Oi, säästä hänen henkensä! Oi, anna minun pitää hänet! Oi katso rakkaan, kauan kärsineen, onnettoman, suuresti muuttuneen, kalliin, kalliin isäni puoleen!»